Mr Britling eli sellaista sielullista vaihetta, jossa mielikuvat liikkuvat vapain valloin. Tämä oli ensimäisiä vaikutuksia, mitä sota sai aikaan monissa sivistyneissä mielissä. Se mikä oli näyttänyt iäti säilyvältä alkoi nyt ilmeisesti horjahdella, se mikä oli näyttänyt kiveltä, alkoi elää. Kaikki rajat, kaikki hallitukset näkyivät nyt todellisessa muodossaan, tilapäisinä laitteina. Hän puhui vuosittain kokoontuvasta Maailmankongressistaan, kunnes se lakkasi tuntumasta haaveelta ja muuttui älylliseksi ennakoimiseksi; hän puhui koko maailmaa hallitsevan ylimmän tuomioistuimen "ilmeisestä välttämättömyydestä". Hän ajatteli sen paikaksi Haagia, mutta mr Carmine piti Delhiä, Samarkandia, Aleksandriaa tai Nankinia sopivampana. "Vapautukaamme joka tapauksessa Euroopan harhasta", sanoi mr Carmine…
Mr Britlingin aamusella istuessa kirjoituspöytänsä ääressä tarkastelemassa avautuvia, hämmästyttäviä mahdollisuuksien näköaloja oli sodan tuhoisa tapahtuma alkanut näkyä yhä edullisemmassa valossa. "Luultavaa on, että maailma voi ainoastaan tällaisten kriisien avulla muovautua uusiin muotoihin", arveli hän. Ja iltapäivällä hän oli ylipäänsä taipuvainen toivomaan, ettei suuri sotilaallinen koneisto murskautuisi liian helposti. "Kansojen pitäisi oppia tuntemaan, että he tarvitsevat toisiansa", sanoi hän. "Liian lyhytaikainen sotaretki voisi aiheuttaa riitaa saaliinjaosta. Englantilaisen on opittava huomaamaan, että hän on irlantilaisesta riippuvainen, venäläiselle on tehtävä selväksi kasvatuksen arvo ja puolalaisen ystävyys… Euroopan on nyt luotettava Aasiaan ja tunnustettava intialaiset ja kiinalaisetkin valkoisiksi!… Mutta näiden asiain oppimiseen menee aikaa ja ponnistuksia, jos mieli ne kunnollisesti oppia…"
He keskustelivat sodan mahdollisesta kestämisestä.
Mr Carmine arveli taistelun käyvän pitkälliseksi. Mr Britling uskoi venäläisten ehtivän Berliiniin ensi toukokuun tienoissa. Hän pelkäsi niiden saattavan tulla sinne jo ennen vuoden loppua. Hän luuli saksalaisten kuluttavan voimansa Belgian ja Ranskan rintamilla, joten he eivät pääsisi ollenkaan suuntaamaan iskujansa Venäjää vastaan. Hän oli varma siitä, että saksalaiset olivat arvioineet Ranskan ja Englannin tarmon liian vähäiseksi. "Sill'aikaa", sanoi hän, "etenevät venäläiset hitaasti, varmasti, vastustamattomasti…"
8.
Suurten ennakkohaaveiden päivä kallistui iltaansa. Se oli — noiduttu päivä. Se oli kuin enne: sen jäljessä tuli katkeumaton sarja päiviä, jotka oli tuomittu samoja kahleita kantamaan. Tuntui siltä, että suunnattomia tapauksia sattui juuri nyt kuulo- ja näköpiirin tuollapuolen — Essexin rauhallisen näkymön takana. Sille ei mitään voinut. Se teki kaikki muut harrastukset hetkellisiksi. Badminton-eriä aloitettiin, mutta ne keskeytyivät äkkiä iltalehtien saapuessa; mistä ikänä aljettiinkin jutella, aina johduttiin sotaan jo kolmannessa tai neljännessä puheenvuorossa…
Aterian jälkeen mr Britling ja mr Carmine jatkoivat keskusteluansa. Muuta ei voinutkaan tehdä. He toistelivat entisiä lausumiaan. He syventyivät asioihin yksityiskohtaisemmin. He istuivat ääneti jonkun aikaa ja esittivät sitten äkkiä uuden ajatuksen…
Heillä oli ollut tapana pelata skatia hra Heinrichin kanssa, joka oli sangen selvästi ja perusteellisesti heille pelin opettanut. Nyt hra Heinrich oli poissa — ja miten olikaan, saksalaiset pelit olivat jo joutuneet pois muodista. Molemmat ajattelijat myönsivät jo ennen pitäneensä skatia monimutkaisena, mutta ei älykkyyttä kysyvänä, ja olivat yhtä mieltä siitäkin, että pelin varsinaisena huvina oli ollut hra Heinrichin punoittava totisuus, hänen kykenemättömyytensä käsittämään sitä täydellistä ja vaiteliasta kykyä, jolla he peliä hallitsivat, sekä hänen alituinen huono onnensa, kun hän aikoi suorittaa mieleensä välkähtäneitä oivia temppuja.
Voittavan vastaiskun sattuessa hän ei salannut hämmästystään. Varmistaakseen ensi vaikutelmaansa hän työntyi likemmäksi sovitellen silmälasejansa. Hän teki sen luonteenomaiseen tapaan, sormi jäykkänä tanakan nenän kummallakin puolen.
"Tuon kortin lyöminen oli teille varsin edullista", sanoi hän, kiireisen aivotoiminnon punertaessa yhä ankarammin hänen kasvoillaan. "Muuten — niin" — hän silmäsi omia korttejansa —. "teidän olisikin käynyt aivan hullusti. Vaara oli minun puolellani aivan mitätön… Nyt minun täytyy —"