Hän tutki korttejansa.
"So!" sanoi hän ja iski pöytään jonkin kortin…
No niin, hän oli mennyt skateineen. Satojatuhansia englantilaisia ja saksalaisia koteja yhdistävät tuontapaiset siteet katkesivat sinä päivänä.
9.
Sodan välitön läheisyys herätti täti Wilshiressä erikoista innostusta. Hän kehitteli aivan omintakeisen katsantokannan.
Mr Britlingillä oli tapana, tapana, jonka hän oli itselleen hankkinut monien kiusallisten kokemusten jälkeen, olla välittämättä täti Wilshirestä. Oikeastaan hän ei ollutkaan mr Britlingin täti; olihan eräs noita etäisiä serkkuja, joiden havaitsemme punoutuneen elämäämme, kun olemme ehtineet vastuunalaiseen ikäkauteen. Hän oli kuulunut isänkotiin mr Britlingin vielä ollessa poikanen. Siihen aikaan häntä oli mainittu nimellä "Jane" tai "Jane serkku" tai "serkku Wilshire". Mr Britlingin ystävällinen päähänpisto oli ylentänyt hänet tädilliseen arvoon.
Hän sai pienen perintönsä riittämään vierailemalla sukulaisissaan. Mr Britlingin varhaisimmissa muisteloissa hän näkyi hoikkana, kolmenkymmenen ikäisenä naisena, jonka nenästä pikkupoikain ei sallittu antaa lausuntoja. Hän antoi kuitenkin itse siitä erinäisiä lausuntoja kiinnittäen nuoren Britlingin huomiota sen ja suuren Wellingtonin herttuan nenän sukulaispiirteihin. "Minulle on kerrottu", sanoi serkku Wilshire tarkkaavaiselle nuorukaiselle, "että herttua oli isoäidinäitisi hyvä tuttava. Ainakin he elivät yhteen aikaan, ja siitä pitäen on tämä nenä ollut suvussa. Herttualla puolestaan oli vähiten halua asian salaamiseen, mutta toinen aika, toiset tavat. 'Jos ilmaisen', sanoi hän, 'niin joudun perikatoon'."
Hänellä oli kyky ärsyttää mr Britlingin isää, ja sama kyky tuli käytäntöön, joskin lievemmässä muodossa, hänen seurustellessaan pojan kanssa. Mutta mr Britling vanhempi ei milloinkaan oppinut olemaan hänestä välittämättä. Hänen menetelmänsä oli — jos persoonallisuuden luonnollista ilmausta käy menetelmäksi nimittäminen — järkkymättömän, korkeamman tiedon omistaminen, vankka ja huonosti salattu usko, että kaikki hänen kuultensa esitetyt väitteet olivat vääriä, useimmat kerrassaan järjettömiä, ja tähän liittyvä tyyni, varma, hillitty käytöstapa. Se oli kenties myötäsyntyistä; tätä arvelua puoltaa tiedonanto, jonka mukaan hän jo kymmenvuotiaana oli erittäin kiusallinen lapsi. Myötäsyntyinen saattoi olla hänen ilmeensä, josta näkyi, että hän piti tohtoria poropeukalona ja uskoi itse kykenevänsä paljoa paremmin hänen tehtäviinsä. Mr Britling oli tullut hänet tuntemaan vasta kypsällä iällä. Poikasena hän oli nauttinut hänen luottamustaan — mikäli oli kysymys muista ihmisistä ja yleisestä hänen antamiensa neuvojen laiminlyömisestä. Varttuessaan hän oppi oikeastaan pitämään tädistä — ihmiset yleensäkin oikeastaan pitivät hänestä — ja antamaan jonkinlaista arvoa hänen saavuttamattomalle hyväksymiselleen. Toisinaan täti oli hyväntahtoinen, varsin usein aivan typerä…
Pieniä, hyvin pikkuisia lapsia hän käsitteli erinomaisen ymmärtäväisesti ja hauskasti…
Niin hän kierteli muutamissa kodeissa, joihin hän joka tapauksessa oli aina tervetullut, jokaisen oleskelun ensimäisinä päivinä hän oli ihmeen hienotunteinen ja piti kieltänsä kurissa. Mutta sitten saivat vastustushimon ja arvokkuuden pahathenget hänet valtoihinsa. Hän alkoi korjailla lausuntoja, tyynesti, mutta varmasti, alkoi olla tyytymätön kokemansa kohtelun sävyyn ja sukulaisten käytöstapaan. Ei ollut ensinkään tavatonta, että hänen luonakäyntinsä päättyivät molemminpuoliseen sanattomaan raivoon. Merkillistä oli, ettei tämä sanaton raivo koskaan ollut kestävää. Vaikka hän voikin ihmisiä ärsyttää, ei hän heitä milloinkaan syvästi loukannut. Kun oli kulunut aikoja, joiden kuluessa hänestä ei puhuttu mitään, aljettiin ihmetellä, miten oli laita Jane serkun… Alkoi varova kirjeenvaihto, joka vähitellen johti uuteen kutsuun.