Mutta iltapäivällä mr Manning puhelimitse lohdutti tuttavaansa. Oli julkaistu kenraali Frenchin rauhoittava tiedonanto ja — kaikki oli hyvin — oikeastaan — ja englantilaiset olivat pitäneet loistavasti puoliaan. He olivat taistelleet taukoamatta useita päiviä Monsin seuduilla; kuutta kertaa voimakkaammat vihollisjoukot, jotka olivat hyökänneet heidän kimppuunsa, oli lyöty takaisin vihollisen kärsiessä suunnattomia tappioita. He olivat osoittaneet saksalaisiin nähden kieltämätöntä persoonallista etevämmyyttä. Saksalaisia oli niitetty joukoittain; englantilaiset olivat tunkeutuneet heidän ratsujoukkojensa läpi ikäänkuin olisi vastassa ollut pelkkä paperiseinä. Vihdoinkin olivat siis brittiläiset ja saksalaiset kohdanneet toisensa taistelussa, ja tulos oli tuottanut brittiläisille suurta kunniaa. Landreciesin 26:nnen päivän tienoilla tapahtuneen ankaran taistelun jälkeen englantilaiset olivat saaneet olla jokseenkin rauhassa; lisäjoukkoja, jotka peittivät kaksinkerroin häviöt, oli saapunut, ja saksalaisten eteneminen oli lopullisesti pysähdytetty… Mr Britling kääntyi jälleen kopeaksi. Mr Manningin sanellessa hän merkitsi muistiin koko sähkösanoman ja juoksi puutarhaan, missä mrs Britling harvinaisen huolestunein ilmein tarjoili teetä tavalliselle sunnuntaiseuralle… Sähkösanoma luettiin ääneen kaksi kertaa. Sitten pelattiin hockeyta ja oltiin hilpeällä tuulella, ja vihdoin lähti mr Britling huoneeseensa vastatakseen mrs Harrowdeanilta saamaansa kirjeeseen, ensimäiseen kirjeeseen, joka oli häneltä tullut sodan alussa sattuneen välienkatkeamisen jälkeen ja jonka vastaamiseen mr Britlingin mieliala nyt oli soveliaampi kuin sitä ennen.
Mrs Harrowdean oli kirjoittanut ikäänkuin hänen vaikenemistaan ja poissapysyttelemistään ei olisi sattunutkaan tai pikemmin käsitellen niitä asioina, jotka eivät sanottavia merkitse. Nähtävästi hän ei ollut kutsunut luokseen kärsivällistä ja uskollista Oliveria kuten oli uhannut; hänen tiedonannossaan ei ainakaan ilmennyt jälkeäkään Oliverista. Hän moitti mr Britlingiä, joka oli hänet hyljännyt, huusi häntä luokseen ja anoi häneltä ystävällisiä ja lohduttavia sanoja. Sota oli hänet säikähdyttänyt, kertoi hän. Hän oli vain pikkuinen olento, ja kaikki mitä tapahtui oli liian kauheata, ja maailmassa ei ollut yhtään sielua, joka olisi tarttunut hänen käteensä, ei ainakaan ketään, joka olisi vähimmässäkään määrässä tajunnut hänen tunteitansa. (Mutta miksei Oliver ottanut häntä kädestä kiinni?) Hän oli kuin lapsonen, joka oli jäänyt yksin pimeään. Oli kerrassaan kammottavaa, kuinka ihmisiä pidettiin pimeydessä. Kertomukset, joita kuuli, "usein aivan luotettavista lähteistä", olivat omiansa masentamaan ja kauhistuttamaan. Saksalaiset torpedot olivat upottaneet sotalaivan toisensa jälkeen, ja asia salattiin ilman minkäänlaista ymmärrettävää syytä; Battenbergin prinssi Ludvig oli havaittu vakoilijaksi ja lähetetty Toweriin. Haldane oli urkkija hänkin. Meidän Ranskassa olevan armeijamme olivat ranskalaiset "sanalla sanoen myyneet". Melkein kaikki Ranskan kenraalit olivat Saksan palkkaamia. Sensuuri ja sanomalehdistö salasivat tämän, mutta mitä hyvää oli salaamisesta? Kuinka mieletöntä olla luottamatta kansaan! Mutta tämä oli kaikki liian kaameata pienelle olento paralle, jonka ainoa toivo oli saada elää onnellisena. Miksi ei mr Britling tullut hänen luoksensa ja antanut hänen tuntea suojaavain käsivarsien kiertyvän hänen ympärilleen? Hän ei voinut ajatella päivisin; hän ei voinut nukkua öisin…
Sitten hän kääntyi ylistämään seesteisyyttä. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt "Hiljaisista tienoista" siinä määrin kuin nyt. Kuinka hän ikävöikään sellaisen unelmien maan turviin, pois väkivallan, petoksen ja mielettömien huhujen ulottuvilta! Hän oli väsynyt kaikkeen todelliseen. Hän halusi paeta johonkin salaiseen piilopaikkaan ja siellä hoitaa pientä puutarhaansa — kuten Voltaire oli tehnyt… Toisinaan, öisin hän pelkäsi riisuutua. Hän oli kuulevinaan tykinjyskettä, näkevinään maihinnousevia joukkoja ja pelottavia, "naamareilla" varustettuja vakoojia syöksymässä sisämaahan päin moottoripyörillään…
Kirje sattui pahaan aikaan. Mielettömät, Battenbergin prinssiä, lordi Haldanea ja upotettuja sotalaivoja koskevat juorut kiukuttivat sanomattomasti mr Britlingiä. Hän oli riittävässä määrin taipuvainen uskomaan sellaisia juttuja pitääkseen niitä sanomattoman sietämättöminä. Ajatus, että lähtisi Pyecraftsiin viettämään päiviänsä tuollaisten pelkojen rasittamaa säikähtynyttä lemmityistä lohdutellen, ei tuntunut hänestä ollenkaan houkuttelevalta. Hän oli jo Claveringsissa kuunnellut kyllikseen onnettomia ja mieltä pahoittavia huhuja. Hän oli epäillyt, eikö lopultakin hänen "Tutkimuksensa sodan syistä" oikeastaan ollut yhtä mitätön kuin "Ja nyt sodat loppuvat"; hän tunsi elävästi, että esitys oli epätäydellistä ja todisteet riittämättömät. Hän oli tosiaankin äärimäisen älyllisen levottomuuden tilassa. Sitäpaitsi hänen suhtautumisensa mrs Harrowdeaniin oli erinomaisen lemmetöntä. Mr Britlingin sydämen historiassa ei yksikään kiintymys ollut lauennut niin nopeasti ja täydellisesti. Mr Britling ei tiennyt varmaan, oliko hän milloinkaan mrs Harrowdeanista välittänyt. Luultavasti ei. Luultavasti oli koko juttu ollut alusta loppuun tahallista itsensäpettämistä. Tuo "rakkaan pikku olennon" juttu — niin hänestä tuntui — oli varsin hyvä keimailuyrityksenä, mutta nyt olivat ajat vakavat, ja hänenlaiseltansa älykkäältä naiselta odotti jotakin parempaa kuin pelossa hekumoimista ja viehättävän heikkouden teeskentelemistä. Sangen tarpeettoman ja ikävystyttävän heikkouden. Hän oli jo aikeissa kirjoittaa siitä mrs Harrowdeanille.
Kenraali Frenchin sähkösanoma sai hänet ystävällisemmälle mielelle. Hän kirjoitti lyhyen, mutta lempeän kirjeen. Kuten gentleman ainakin. "Kuinka voit epäillä meidän laivastoamme ja armeijaamme?" oli hänen kirjeensä ydinkohtana. Hän jätti kokonaan huomioonottamatta mrs Harrowdeanin kirjeeseen sisältyvät, Pyecraftsiin tuloa koskevat vihjaukset. Hän ei ollut siinä sellaisia vihjauksia näkevinäänkään…Siten katosi mrs Harrowdean jälleen hänen mielestään pakottavampien mielenkiintojen tieltä…
Mr Britlingin helpotuksentunne ei kestänyt koko viikkoa. Voitetut saksalaiset etenivät yhä. Pettymyksen alinomaa syventyessä painui taistelujen pääaalto viikon aikana auttamattomasti kohti Pariisia. Lille menetettiin taistelutta. Se menetettiin salaperäisen helposti… Seuraava nimi, joka mr Britlingiä hämmästytti hänen istuessaan seuraamassa suurten tapahtumain kulkua sanomalehden ja kartan avulla, oli Compiègne. "Tuossa!" Englantilaiset olivat ilmeisesti yhä peräytymässä. Sitten saivat saksalaiset haltuunsa Laonin ja Reimsin ja tunkeutuivat aina kauemmaksi etelään. Maubeuge, joka oli ollut muutamia päiviä saarroksissa ja eristettynä, oli nähtävästi kukistunut…
Sunnuntaina syyskuun kuudentena mr Britlingin herkkäuskoinen optimismi antautui lopullisesti.
Hän seisoi auringonpaisteessa, kädessään Observer, jonka puutarhurin poika vast'ikään oli noutanut May Tree'sta. Hän oli levittänyt sen puutarhapöydälle sinervän setripuun alle, ja isä ja poika lukivat sitä yhdessä, mikäli toisiltaan saivat luetuksi. Siinä oli tuoreita uutisia Ranskasta, kertomus saksalaisten viime etenemisistä, taisteluista Senlis'n luona — "Mutta sehän on ihan Pariisin portilla!" — ja saksalaisten sotavoimien ilmestymisestä Nogent-Sur-Seinen tienoille. "Sur-Seine!" huudahti mr Britling. "Missä se mahtanee olla? Marnen eteläpuolellako? Vaiko ehkä Pariisin takana?"
Sitä ei ollut merkitty Observer'in karttaan, ja Hugh juoksi sisään hakemaan kartastoa.
Hänen palatessaan oli mr Manning keskustelemassa isän kanssa, ja molemmat näyttivät kovin vakavilta.