Se ei ollut mitään opittua, kaavamaista karkeloimista, vaan omaehtoista mr Britlingin kirvoitteleman ilahtelevan amerikkalaisen musiikin ilmaisemista. Kunhan pysyi tahdissa, sai muuten menetellä niinkuin hyväksi näki. Kenellä oli toveri, se piti häntä kädestä tai tanssi irrallaan, syöksyi pitkän lattian päästä toiseen tai seuraili ja väisteli toisia pareja mitä epävirallisimmalla tavalla. Ketään ei kielletty tanssimasta yksin. Teddy esimerkiksi tanssi yksin kehitelläkseen eräitä aivoissaan itäviä egyptiläisiä liikuntatapoja. Esteettömästi sopisi tarttua toistensa käsiin ja tanssia yhdessä hilpeä "pitkätanssi"…
Mr Direckin katseen alinomaisena esineenä oli Cissie ja hänen kavaljeerinsa. He tanssivat erinomaisen hyvin; he näyttivät pitävän toisistaan ja ymmärtävän toisiansa. Olihan aivan luonnollistakin, että heidänlaisensa nuoret ihmiset, joilla oli tilaisuutta olla usein yksissä, kiintyivät toisiinsa… Mutta neiti oli sentään kolmea, neljää vuotta vanhempi.
Uskomattomalta tuntui sittenkin, ettei poika ollut häneen rakastunut…
Tuntui uskomattomalta, ettei kuka hyvänsä ollut häneen rakastunut…
Sitten mr Direck huomasi, että Cissie tarkasteli yli kavaljeerinsa olan Teddyn liikehtimisiä. Todellisella kiintymyksellä ja ihailulla…
Mutta sitten lankesi hänen virkistävä katseensa mr Direckin osalle, ja jäljessä tuli pienoinen hymy. Hän ei ollut unhottanut.
Musiikki lakkasi äkkiä, ja kaikki heiluvat ja pyörivät olennot pysähtyivät kävellen levittämään loistoansa.
"Eihän se ole vaikeata ollenkaan?" kysyi miss Corner hehkuvan onnellisena.
"Ei teille ainakaan", vastasi mr Direck.
"Minä en voi käsittää, että olisi olemassa amerikkalainen, joka ei tanssi two-stepiä. Seuraavalla kerralla te tulette kanssani. Kuulkaahan! Se on 'Indianassa tuolla'… ah, tiesinhän minä, että te osaatte."