Mr Direck ymmärsi nyt itsekin osaavansa, ja he lähtivät tanssiin pitäen toisiaan käsistä lähinnä luistelijoiden tapaan.
"Kautta kunniani!" sanoi mr Direck. "Ajatella, että minäkin tanssin."
Enempää hän ei sanonutkaan, sillä hän alkoi hengästyä.
Tanssiminen miellytti häntä, ja hän teki toisen yrityksen vieraan neidin keralla, joka tanssi jäykänlaisesti. Sitten otti Teddy hoitaakseen pianolaa, ja mr Direck sai ihmeekseen nähdä kuinka etevä englantilainen ajattelija mustan sametin häilähdellessä ja liikutellen sääriänsä uskomattoman vikkelästi suoritti vieraan rouvan kanssa apashitanssin, johon mr Lawrence Carmine äkkiä yhtyi.
"Saksassa", sanoi hra Heinrich, "ei tanssita tällä tavalla. Sitä ei pidettäisi soveliaana. Mutta hauskaa se on."
Sitten tuli valssi. Hra Heinrich kumarsi vieraalle rouvalle, vei häntä kolme kierrosta ja jätti hänet täsmälleen samaan paikkaan josta oli lähdetty. Nuori hindulainen (jota ei saanut kutsua "värilliseksi") valssasi sujuvasti Cecilyn keralla. Mr Direck yritti katsella tuota ruskean ja valkoisen yhdistelmää suvaitsevaiselta eurooppalaiselta näkökannalta. Mutta niin pian kuin mahdollista hän pelasti neidon asialaisuuden pauloista ja tanssi hänen kanssaan, tanssipa vielä uudelleenkin hänen kanssaan.
"Tulkaa kuutamoa katsomaan", huusi mr Britling.
Pian sen jälkeen mr Direck havaitsi käyskelevänsä ruusutarhassa Cecilyn vierellä. Kuunvalo hyväili somia kasvoja, ja valkoisessa, välkkyvässä puvussaan oli koko neito pelkkää kuudanhohtoa. Ellei mr Direck tätä ennen ollut häneen rakastunut, niin nyt hän oli ihan varmasti. Mamie Nelson, jonka oikukas ilkeämielisyys oli pistävänä okaana vaivannut hänen sydäntään Massachusettsista hamaan tänne asti, siirtyi äkisti vanhan-ajan historiaan.
Polttava kaunopuheisuuden halu syttyi mr Direckin sielussa, halu, joka oli niin ankara, ettei mikään ajateltavissa oleva lauseparsi tuntunut voivan sitä vaimentaa. Siispä hän vaikeni. Ja Cecily vaikeni hänkin. Kirkkaassa, suloisessa ilmassa, jota he hengittivät, tuntui vieno ruusuntuoksu.
Mr Direck oli äärettömän juhlallisella mielellä, ikäänkuin tumma valtameri avaruuden laajan kannen alla, ja hänen olemuksensa joka säie tuntui värähtelevän — niinkuin kuutamo vesillä väreilee. Hän tunsi samalla kertaa ääretöntä tyyneyttä ja rajatonta tarmoa…