Mr Britling pääsee selvyyteen I

by H. G. Wells

Vähitellen he tajusivat tuon selityksen onttouden. He olivat mielenlaadultaan yhteensoveltumattomia.

He olivat syvästi erilaiset. Kaikissa asioissa pysytteli mrs Britling puolustuskannalla. Hän ei tehnyt koskaan aloitetta; milloinkaan hän ei ollut yllättänyt miestään tulemalla häntä vastaan puolitiehen. Miehen oli mentävä yksin koko matka, koputettava ja soitettava, ja silloin vastasi vaimo uskollisesti. Hän ei yllättänyt miestään milloinkaan edes epäystävällisyydellään. Jos mies oli tehnyt haavan sormeensa, niin hän sitoi sen varsin taitavasti ja tehokkaasti, mutta ellei mies asiasta mitään maininnut, ei hän koskaan huomannut haavoittumista. Mies puolestaan ihmetteli, ettei vaimo tiennyt asiasta jo ennenkuin se oli tapahtunutkaan. Hän soitti, mutta vaimopa ei tanssinutkaan. Tähän kaavaan sopivat kaikki hänen kärsimyksensä. Monen onnettoman vuoden kuluessa vaimo aiheutti hänelle alituisia pettymyksiä ja hän puolestaan vaimolle alinomaista, sanatonta ja käsittämätöntä surua. Aluksi oli mr Britling ollut iloinen ja toimelias, mutta nyt hän oli pirstoutunut. Toisinaan hän vielä saattoi olla hilpeä ja miellyttävä kuten ennenkin, mutta sillä välin sattui suuttumuksenpuuskia, kylmyyttä, melkeinpä ilkeyttäkin. Vain vähitellen he oppivat tajuamaan suhteensa todellisen laidan ja myöntämään itselleen, ettei heidän kaunis lemmennuppunsa ollutkaan puhjennut kukaksi, ja vasta vuosien kuluttua heidän onnistui sopia rajoista, missä he aikaisemmin olivat uneksineet yhteyttä, ja tulla — liittolaisiksi. Jos he olisivat mitenkään voineet erota ilman molemminpuolisia syytöksiä ja nöyryytyksiä, niin he olisivat sen tehneet, mutta kaksi lasta oli heitä sitomassa, ja vähitellen he saivat pyrkiä kohti laajaa keskinäistä suvaitsevaisuutta, joka oli heidän myöhempää suhdettaan luonnehtiva piirre. Jos heidän yhteiselämässään ei ollutkaan rakkautta eikä iloa, niin oli tottumus sen sijaan luonut todellista kiintymystä ja molemminpuolista avuliaisuutta. Mrs Britling oli ylpeä miehensä menestyksestä, hän ylpeili jokaisesta hänen saavuttamastaan tunnustuksesta. Hän ihaili ja kunnioitti miehensä teoksia, tajusi hänessä olevan jonkinlaista loihtuisaa eloisuutta ja välittömyyttä, joka oli arvokasta ja kadehdittavaa. Mikäli hän voi miestään auttaa, hän auttoi. Mies puolestaan ihaili ja piti arvossa hänen arvokkuuttaan ja vakavaa ylevyyttään, vaikka huomasikin, ettei alla oikeastaan ollut juuri mitään muuta kuin kuvittelevaa välinpitämättömyyttä. Hänen käytännöllinen kykynsä tuotti mr Britlingille jatkuvaa tyydytystä. Talossa vallitseva hyvä järjestys, rehevät kukkalavat, puutarhassa menestyvät jalot ruusut olivat arvossa pidettäviä asioita. Mr Britlingin ei ollut milloinkaan onnistunut pitää mitään järjestyksessä. Hän oppi yhä enemmän luottamaan vaimoonsa. Kunnioitustaan hän osoitti tarkoin varomalla vähintäkään loukkausta ja luottamustaan siten, että yhä ilmeisemmin laiminlöi tunteenomaisen yhteiselämän. Koska vaimo lausui julki niin vähän, onnistui miehen uskotella itselleen, ettei hänellä ollut paljoa tunteitakaan, ja koska mitään ei ollut löytynyt noiden ruskeiden silmien syvyyksistä, niin hän katsoi voivansa lopulta päättää, ettei niissä pohjaa ollutkaan. Mr Britling noudatti harrastuksiaan saavuttaen milloin mitäkin. Hän matkusteli. Mrs Britling otti omantunnon asiaksi olla häntä kahlehtimatta; hänessä oli tunteita, hän ajatteli, mutta ei ilmaissut mitään. Siitä piti mr Britling huolen; hän ilmaisi itseään alituiseen ja liioitellen, suuntasi ehtymättömän toimeliaisuutensa milloin mihinkin, ja siten olivat kokoontuneet heidän elämänsä ainesosat — elämän, jonka julkisempiin vaiheisiin mr Direck nyt oli liitetty epämääräiseksi ajaksi.

Mr Britlingille oli luonteenomaista asiain alullepano; mrs Britlingille oli luonteenomaista niiden käytäntöönpano. Mr Britling oli kuin vahingossa tullut ostaneeksi Dower Housen, ja mrs Britling oli tehnyt siitä viehättävän kodin. Edellinen oli eräänä Pontingsissa viettämänään sunnuntaina keksinyt hockeypelin pakottomuuden ja huvittavaisuuden, ja jälkimäinen oli järjestänyt säännölliset sunnuntaipelit… Mr Britlingillä oli ollut mukanaan äiditön poika, muisto rakastetun olennon menettämisestä, joka toisinaan, varsinkin alkuaikoina, näytti kerrassaan unohtuvan, toisinaan taas ilmeni liiankin selvänä kaipauksena hänen olemuksensa jokaisessa säikeessä. Mitä suurimmalla huolella oli mrs Britling keräillyt kaikki mitä hänen edeltäjänsä sorjasta sumuhahmosta vielä oli jäljellä ja hän täytti velvollisuutensa toisinaan hyvinkin vaikeakäänteistä poikapuoltansa kohtaan. Milloinkaan hän ei antautunut tutkimaan tuohon lapseen kohdistuvia tunteitaan; mahdollista on, ettei hän pitänyt sellaista tutkimista lainkaan tarpeellisena…

Niin hän kulki läpi elämän, ulkonaisesti tyynenä ja arvokkaana, yhtenä yksilönä sitä lukuisaa arkain ja empiväin naisten parvea, joka saa hakea onneansa toisarvoisista harrastuksista, talouden ja puutarhan somista, elottomista esineistä, jotka eivät voi olla suurten pettymysten aiheena, kaunosieluisuudesta ja hienouksista, järjestyksestä ja somuudesta. Sen ohessa hän valvoi mielenkiinnolla pienten poikainsa terveyttä ja hyvinvointia, heidän kasvamistaan ja viihtymystään. Eikä koskaan tietänyt — kenties oli hän itsekin onnistunut jo unohtamaan — kuinka hän oli ihmetellyt ja kokenut pettymystä, epäilystä, katkeruutta ja salaisia kyyneleitä niinä vuosina, joiden kuluessa hän vähitellen oppi ymmärtämään, että tuo kummallinen, oikukas, eloisa mies, joka oli tullut hänen luoksensa, vannonut olevansa hänen, pyytänyt häntä innokkaasti ja vakuuttavasti omakseen, nyt lakkasi, oli jo lakannut häntä rakastamasta, että hänen sydämensä oli poissa, että hän oli sen menettänyt. Hän ei voinut uneksiakaan, että oli itse sitä haavoittanut, että se vuosikausia hillittömästi, järjettömästi häntä etsittyään oli katkeroituneena sulkeutunut…

4.

Luonnon salaperäiset toiminnot, joiden tulos mr Britling oli, olivat häneen juurruttaneet lähtemättömän vakaumuksen, että jossakin kohden maailmaa, jonkin inhimillisen olennon rinnalla kaikki puute ja kaipaus saattaisi vielä vaimentua. Hän voi kuvitella jossakin olevan häntä odottamassa täydellisen ymmärtämyksen ja täydellisen vastakaiun kaikille hänen tunteilleen, alkaen kaikkein runollisimmista ja päättyen kaikkein aineellisimpiin, kaunis suhde, jossa asuisi sellainen muuntovoima, ettei ainoastaan se toinen — tarvitsee tuskin huomauttaa, että tämä täydennys ajateltiin naiseksi — olisi sen valossa täysin ihana, vaan — mikä ilmeisesti oli melkoista rohkeampaa — että hän itsekin saavuttaisi täydellisen kauneuden ja sopusoinnun… Tuon täydentäjän läsnäollessa häntä ei voisi vaivata mikään itsesyytös, ei mikään hairahtuminen, ei mikään rajoitus, kaikki olisi pelkkää onnea ja onnekasta toimintaa… Useimmat kuvittelijat painuvat sellaisiin haaveisiin yhtä helposti kuin hanhenpoikaset veteen. He eivät epäile niiden toteutumista enempää kuin janoinen kameli epäilee pikaista lähteelle pääsemistään.

Nuo houreet ovat yhtä mielettömiä kuin kamelin, joka jonakin päivänä luulisi saaneensa juoda sellaisesta lähteestä, ettei sen enää tule jano milloinkaan. Enimmäkseen mr Britling oli kokonaan tietämätön niiden olemassaolosta ja vastusteli niiden aiheuttamia toimintapyrkimyksiä. Mutta toisinaan, varsinkin ehtoopäivisin, matkoilla ollessaan ja kirjojen vaiheella viipyessään mr Britling painui odottamaan suurta ihmettänsä siinä määrin, että antoi arkimielialojen ja itsensähalveksimisen mennä menojaan ja liittyi Lemmen ritarien suureen pyhiinvaeltajajoukkoon…

Vaikka hän itse ei ollutkaan pitänyt asiasta tarkkaa lukua, oli sentään varmaa, että hän oli tehnyt kahdeksan eri retkeä. Nyt hän vaelsi parhaillaan kahdeksatta kertaansa…

Näitten vaellusretkien välillä — ne veivät hänet ikäänkuin maailman kaikille kulmille, heittivät kuuman vyöhykkeen rannikoille, jättivät ajelehtimaan autioille merille, johtivat mitä epämieluisimpiin yllätyksiin ja mitä murheellisimpiin seuraamuksiin — oli läpikuultoisen filosofisen tajuamisen hetkiä. Muutamia vuosia sitten oli mr Britlingin mielessä alkanut itää epäluulo, että salaperäinen luonto oli hänessä synnyttänyt nuo houreet vain häntä peijatakseen, luultavasti pelkistä biologisista syistä, että kuviteltua täydellistä sopusointua ei ole olemassakaan, että naiseen kohdistuva rakkaus on kerralla saatava pois vaivoistaan ja että kaikki myöhemmät taisteluyritykset pakostakin surkeasti epäonnistuvat — että Lemmen pyhiinvaeltajan ura, kun siitä riisutaan herkkäuskoisuuden luoma hohde, on joko surkuteltavinta tahi alhaisinta ja halpamaisinta poikkeamista elämän varsinaiselta ladulta. Mutta tämä epäluulo ei ollut vielä ehtinyt kasvaa niin voimakkaaksi, että se olisi vaikuttanut mitenkään pidättävästi, se ei vielä kyennyt vastustamaan vuoksen aikoja ja leijaavien merilintujen kutsuvaa kirkunaa. Juuri nyt kätkeytyi mr Britlingissä sen eloisan ja toimeliaan pintakerroksen alle, johon mr Direck oli tutustunut, laaja parvi viimeisestä, kahdeksannesta harhaseikkailusta aiheutuvia huolia…

Mr Britling oli joutunut tähän seikkailuun jokseenkin samalla tavalla kuin hän oli joutunut ojaan aamusella ennen yhteenajoa. Hän ei ollut harkinnut asiaa riittävästi eikä ollut pitänyt varaansa. Ja se oli kehittymässä aivan päinvastaiseen suuntaan kuin hän olisi halunnut.