Seitsemäs lemmenseikkailu oli ollut sangen masentava. Hän oli hullaantunut aivan nuoreen tyttöön; hän punastui ajatellessaan miten nuori tyttö oli ollut. Pitkälle se ei ollut kehittynyt, mutta se oli tehnyt öiset mietteet niin epämieluisiksi, että hän oli päättänyt — ei suinkaan ensi kertaa — ainiaaksi luopua kaikista mielettömistä lemmentunnelmista. Ja kun mrs Harrowdean purjehti näköpiiriin, näytti hän jos kukaan olevan sovelias pitämään kuvitteluja kurissa. Mrs Harrowdean tuhlasi hänelle imartelua, joka läheni ihailun rajoja. Hän oli nuori leski, järkevä ja näppärä. Hän kirjoitti kerrassaan ihastuttavia arvosteluja Scrutator'iin ja Sectarian'iin sekä tilapäisrunoja Right Rewiew'hun — kun sattui tuntemaan halua sellaiseen työhön. Hänellä oli toisin ajoin säihkyviä mielialoja, jotka melkeinpä huumoriakin etevämpinä voittivat hänelle useimpain hänen kohtaamiensa ihmisten suosion, ja hän asui vain parinkymmenen peninkulman päässä sievässä pikku talossaan naurettavan pienen ja soman puiston keskellä.

Hän sanoi mr Britlingin ajatuksissa ja teoksissa olevan jonkinlaista vuorivaelluksen tuntua. Hän tuli hänen luokseen saadakseen kiipeillä hänen ajatuksen huipuilla ja rotkoissa.

Siihen sopi luontevasti vastata, ettei hän suinkaan ollut mikään korkea, kirkastunut vuorenhuippu — ellei ehkä jonkinlaisen yksinäisyystunteen vuoksi…

Mrs Harrowdean luki ahkerasti kahdeksannentoista vuosisadan muistelmateoksia ja antoi joitakin mr Britlinginkin luettaviksi. Hänen henkinen laatunsa sopi Rousseaun ja Voltairen pieniin ystävyysliittoihin, ja miellyttävän taidokkaasti hän johteli mr Britlingiä pitkin älyllisen lemmenliiton kukkaspolkua. Hän tuli ensinnä mr Britlingiä tapaamaan, esiintyi suloisena, älykkäänä ja kovin huvitettuna ollen siis mrs Britlingin ilmeinen vastakohta. Sitten he kohtasivat toisensa Lontoossa, josta lähtivät hienon seikkailutunnelman vallassa päiväksi Richmondiin. Sitten mr Britling otti joukkoonsa hiukan työtä, matkusti hänen luokseen ja jäi sinne — —

Mrs Harrowdean matkusti joksikin aikaa Skotlantiin. Mr Britling kaipasi häntä sanomattomasti ja kirjoitti kaunopuheisia valituskirjeitä, ja sittenhän jo olikin selvä ja tunnustettu tosiasia, että he olivat ihanasti toisiinsa rakastuneet, rajattomasti rakastuneet.

Siirtyminen tunteenomaisesta vuorivaelluksesta tuliseen tuttavallisuuteen oli niin äkillinen, että jokainen uusi vaihe hävitti edeltäjänsä jäljettömiin. Niinpä mr Britling melkein hämmästyi huomatessaan, ettei hän enää ollut somien pienten pyhiinvaeltelijain ylhäinen päämäärä, vaan innokas rakastaja, joka pyrki onneen mitä oikullisimman ja juonittelevimman naisen ohella. Tämä ei vastannut mr Britlingin käsitystä miehen ja naisen oikeasta välisuhteesta, mutta mrs Harrowdean osasi vedota hänen ritarillisuuteensa. Hän sai miehen liehakoimaan, hän ei pyytänyt vaan vaati lahjoja, huveja ja yllätyksiä, ja lisäksi hän kehitteli mr Britlingiin mustasukkaisuuden oireita. Mr Britlingin työskentelyä alkoi vaivata katkonaisuus. Mutta he viettivät yhdessä hehkuvia ja kiehtovia hetkiä, joiden korvaamattoman menettämisen pelko tukahdutti kaikki kapinalliset ajatukset. "Rakastaa täytyy, ja kaikki on maailmassa puutteellista", lohdutteli antautuva mr Britling itseänsä. Lisätukea löysi mrs Harrowdean hänen helposti heräjävästä säälintunteestaan. Mrs Harrowdean oli hento; pieninkin seikka saattoi häntä toisinaan loukata, ja silloin heloitti hänen sinisissä silmissään kyynelhelmiä.

Sellaiset kyynelhelmet voivat joskus vaikuttaa ratkaisevammin kuin hyväilyjen menettämisen pelko.

Lisäksi oli vielä Oliver.

Oliver oli henkilö, jota mr Britling ei ollut koskaan nähnyt. Hiljakseen ja huomaamatta hän oli alkanut vaikuttaa asioiden kulkuun. Hän oli lontoolainen virkamies ja mrs Harrowdeanin arvostelun mukaan sangen ikävä, kokonaan vailla mr Britlingin viehätystä ja mielenkiintoisuutta, mutta uskollinen, hellä ja vakaa. Sitäpaitsi melkoista nuorempi kuin mr Britling. Hän halusi vain rakastaa. Hän tarjosi kunniallista avioliittoa, ja kun sydän oli pakahtumaisillaan voi itkeä turvallisesti hänen kärsivälliseen rintaansa nojaten. Tuo Oliverin kärsivällinen rinta muuttui vihdoin mr Britlingin kiukuttavimmaksi kilpailijaksi.

Mrs Harrowdean mielellään kiusasi häntä puhumalla Oliverista. Hän kiusasi häntä yleensäkin mielellään. Tässä varsin luvallisessa rakkaussuhteessa vallitsi itse asiassa ankara vastakohtaisuus. Mrs Harrowdean näytti kadehtivan mr Britlingin häntä kohtaan tuntemaa taipumusta, hänen mielenliikkeitään ja mielihyväänsä. Hän näytti intohimoisesti yrittävän antaa mr Britlingin maksaa kalliisti onnensa, maksaa se aikaa, tunnetta ja omanarvontuntoa uhraamalla. Hän ei voinut sietää ajatusta, että hän oli helposti ja onnellisesti valloitettavissa. Se olisi ollut liian aikaista antautumista. Hän arvioi mr Britlingin lahjoja sen mukaan, kuinka suurta vaivaa niiden hankkiminen tuotti ja oli lujasti päättänyt tehdä voitavansa, jotta lemmen tie olisi ohdakkeinen. Mr Britling sitävastoin halusi olla kohtelias ja onnellinen lempijä. Hän piti riitelemistä ja kinastelua inhoittavana ja hänen mielestään lempi oli jotakin iloista ja miellyttävää, jotakin hyvällä tuulella ja molemminpuolisen arvonannon vallitessa suoritettavaa. Tämä kevytmielisyys loukkasi kovin ladyn turhamaisuutta. Hän puhui Oliverista tehden mr Britlingille epäedullisia vertailuja. Jos Oliverilta puuttuikin viehätystä, ei häneltä ainakaan tunnetta puuttunut. Hän näytti etsivän uhrautumista pikemmin kuin toiveittensa täyttymistä. Oliver oli mitä moitteettomin onneton ihminen; hän itki runsaasti ja usein. Hänet sai itkemään milloin vain tahtoi. Herättelemällä toiveita ja ne sitten murskaamalla, ellei muuten. Miksi ei mr Britling koskaan itkenyt? Mrs Harrowdeankin itki…