Jonkinlainen halpamainen kateudentunne esti mr Britlingiä luovuttamasta mrs Harrowdeania Oliverille. Ja sitäpaitsi: miten kävisi hänen ikävinä! päivinä ja ehtoohetkinä, miten silloin, kun selvästi ilmaistu lempi oli tarpeen?
Niin asteli mr Britling kahdeksatta harhapolkuansa kukkien ja korujen valinnan rasittamana, näkymättömän ja väsymättömän Oliverin ärsyttämänä, vasten tahtoansa pakotettuna alinomaiseen huomaavaisuuteen — huomaavaisuuteen siinä merkityksessä, mikä käsitteellä on ranskalaisissa romaaneissa — kyyneleisten kohtausten muiston ja pelon ahdistamana. "Sinä siis et rakastakaan minua! Kaikki on mennyttä. Minä olen pannut maineeni vaaralle alttiiksi… minä olin mieletön uneksiessani kaunista rakkautta mahdolliseksi…"
Aivan kuin olisi ajanut vaununsa pehmeään vetiseen ojaan, josta ei pääse eteen- eikä taaksepäin. Ja työt ja harrastukset odottivat ja odottivat suotta!…
Automobiilikin oli tämän suhteen tuloksia. Se oli mrs Harrowdeanin keksintö. Hän ajatteli etupäässä miellyttäviä huviretkiä kaukaisten paikkojen viihdytteleviin ravintoloihin, ravintoloihin, joissa tuntui salamyhkäinen kanssarikollisuuden tuoksu, mutta se auttoi erinomaisesti myöskin mr Britlingiä, joka oli ollut kiukuissaan huonon rautatieyhteyden vuoksi — Matching's Easystä mrs Harrowdeanin asemalle, Pyecraftsiin, mennessä täytyi tehdä pitkä matka Liverpool Streetille ja odottaa kauan junanvaihtoa. Ja nyt oli vaunu murskautunut, juuri kun hän oli ehtinyt hankkia riittävän taitavuuden voidakseen lähteä sillä Pyecraftsiin tarvitsematta hävetä, ja nyt olisi hänen tiistaina tai viimeistään keskiviikkona pakko kulkea vanhaa tietä, Lontoon junalla…
Ainoastaan kaikkein pintapuolisin tarkastelija voi mennä nykyaikana väittämään että ihminen on järkevä olento. Ihminen on järjetön olento, ja aivan järjetöntä ja samalla inhimillistä oli, että mr Britling öisten itsesyytöstensä aikana sekoitti mrs Harrowdeaniin hullauntumisesta johtuvan salaisen harmin Brandishmeadin puiston muurin aiheettomasta pahoinpitelystä juontuviin tunteisiin. Hänen ei olisi pitänyt lainkaan ostaa tuota vaunua, hänen ei olisi pitänyt olla niin valmis suostumaan mrs Harrowdeanin toivomuksiin.
Erityisesti häntä harmitti se uusi tapa, jota mrs Harrowdean oli alkanut käyttää mrs Britlingiin suhtautuessaan. Aluksi hän oli äkkiä päätellyt, ettei mr Britling ollenkaan välittänyt vaimostaan. Nyt hän oli huomannut että hän päinvastoin osoitti erikoista hellyyttä vaimolleen. Tätä mrs Harrowdean piti kamalana vilpillisyytenä. Sen sijaan että olisi oudon asian hyväksynyt, hän tunsi katkeruutta moisen uskottomuuden johdosta. Muutamia päiviä hänessä kyti hämmästynyt katkeruus, ja sitten hän yllätti rakastajansa esittämällä vihamielisiä ja halveksivia Dower Housen emäntää koskevia väitteitä.
Mrs Britling yritti kuvitella, ettei hän ollut kuullut noita halventeluja, mutta mrs Harrowdeanilla oli terävä kynä ja vielä terävämmät salamietteet, ja kun hänen ajatuksensa kerran olivat alkaneet askarrella niillä mailla, niin hän kehitti hyökkäystään kirjoittamalla puoli tusinaa loistavaa kirjettä… Toisaalta hän vakuutti yhä intohimoisemmin kiintyvänsä mr Britlingiin. Ja sellainen tunnustus merkitsi mr Britlingille joutumista syvään kiitollisuudenvelkaan, sillä hän oli tosiaankin vaatimaton mies. Hän havaitsi olevansa tunteiden ristiaallokossa.
Jos mrs Harrowdean olisi jättänyt mr Britlingin rauhaan, olisi kaikki muuttunut sangen siedettäväksi. Mr Britling piti mrs Harrowdeania viehättävänä olentona, paljoa parempana kuin hän ansaitsi. Verrattomasti parempana. Hän oli aina valmis aloitteihin, altis vaikutelmille ja niin edespäin. Hän oli hienotunteinen. Hänellä oli oma maineensa ajateltavanaan, ja joku tai muutamat hänen edeltäjistään — levätkööt rauhassa niiden tulien tuhkat! — eivät olleet käyttäytyneet läheskään yhtä hienotunteisesti. Mutta eihän tällaista sopinut jatkaa Edithin tietämättä. Kaikenlaista sopi tehdä Edithin tietämättä, mutta tämä kirjeenvaihto, jossa Edithistä lausuttiin kerrassaan alhaisia asioita, ei käynyt päinsä. Mikään ei voinut muuttaa sitä tosiasiaa, että Edith oli hänen kunniansa…
5.
Koko loppuviikon mr Britling oli koettanut olla ajattelematta näitä ikäviä asioita. Hän oli kirjoittanut mrs Harrowdeanille lyhyen kaksimielisen kirjelapun: "Mietin kaikkea, mitä olet sanonut." Sen jälkeen hän tuskin oli mrs Harrowdeania muistanutkaan. Tai ainakin oli hänen onnistunut paljoa eloisammin ajatella jotakin muuta. Mutta nyt, yön hiljaisuudessa, nuo vaikeudet tunkeutuivat esiin vastustamattomalla voimalla.