Millaisen sekamelskan hän olikaan tehnyt koko tunne-elämästään! Oli ollut aikoja, jolloin hän oli lähtenyt lemmentunteineen ja kunnioineen liikkeelle yhtä iloisesti kuin aamulla Market Saffroniin. Hän ymmärsi lemmenselkkauksia yhtä huonosti kuin ojiakin. Ja nyt oli hänen rakkautensa ja kunniansa vieläkin kehnommassa kunnossa kuin rapainen, murskaantunut Gladys-parka, joka hevosparin voimalla vedettiin kotiin, sillä viimeksimainittu voitiin ainakin korjata. Hän sitävastoin — hän oli pelkkää avutonta ja surkeasti paikkailtua selittelyä. Tahtomattaankin hän särkyi pelkiksi hajallisiksi selittelyiksi. Kaukana, kaukana, ikäänkuin läpi tunnelin välkkyvänä tähtenä näkyi hänen ensimäinen, kaihonsekainen lemmentarinansa, puhdas ja kirkas kuin taivaallinen valo. Se oli päättynyt jo ennenkuin hän ehti kahdeksankolmatta vuoden ikäiseksi, ja sydämessään hän saattoi tuntea katkeraa katumusta, että oli koskaan enää rakkautta ajatellut. Hänen olisi pitänyt elää kunniallisena leskimiehenä… Mutta sitten oli Edith ilmestynyt hänen elämäänsä, Edith, tuo viaton ja itsetiedoton turmantuoja. Jälleen olisi hänen ollut tyydyttävä pettymykseensä. Sen hän oli tehnytkin — yhdeksänä päivänä kymmenestä. Mutta kymmenennen päivän, äkkinäisen, viettelevän silmänräpäyksen, ylpeän itsetunnon hetken sattuessa hänen vilkas luonnonlaatunsa viskasi hänet ojaan.
Hän alkoi muistutella hairahdusluettelonsa eri kohtia, ja automobiilionnettomuuksien yksityisseikat sekautuivat sydämen ohjaamista koskeviin muisteloihin. Siinä oli esimerkiksi tuo kamala Siddons-juttu. Hän oli kiertänyt erään tytön ystävyyttä ja oli tehnyt sen aivan liian huolimattomasti. Mikä surkea tapaus siitä olikaan syntynyt! Kun kerran tieltä suistuu, niin saattaa tapahtua mitä hyvänsä likasuojus taittua tai koko vaunu kaatua päällesi! Sitten se suuri ja lahjakas markiisitar — aivan kuin olisi ajanut neljäkymmentä peninkulmaa, tunnissa — jota varten hänen piti kirjoittaa näytelmä ja jonka d'Annunzio hänestä oli tuleva. Kunnes näkymölle ilmestyi Willersley — kuten eilinen moottoripyöräilijä — joka syöksyi vastakkaiseen suuntaan. Sitten oli tullut vihanpuuskia ja nöyryytyksiä…
Oliko jokaisella miehellä tällainen laaja luettelo? Oliko jokaisen viidenviidettä vuotiaan muistelo kuin pimeä tunneli, joka johti yhä kauemmas nuoruuden välkkyvästä valosta? Vahinko tosiaankin, ettei elämä voi katketa kolmeenkymmeneen. Se alkaa niin puhtaasti ja hyvässä järjestyksessä…
Onko kokemuksen hankkimisella arvonsa?
Kuinka puhdas ja vilpitön onkaan nuoruuden henki! Se on kuin uusi, hohtava peitsi. Se on kuin hieno, karkaistu säilä. Mr Britling johtui ajattelemaan poikaansa, joka katseli maailmaa äitinsä tummin silmin, ensimäisen, täyteläisen lemmen haurasta hedelmää. Hän oli samalla kertaa syvä ja yksinkertainen, hienon salaperäinen. Onko hänenkin vuorostaan jouduttava ruhjotuksi ja tahratuksi.
Pojalla näkyi olevan omat vaikeutensa. Millaisia ne vaikeudet olivat?
Olivatko ne ehkä samaa lajia, johon isä oli kietoutunut henkilökohtaisen ylpeytensä unhottaen? Ja voiko mr Britling, jota huolimattomuuden aiheuttamat onnettomuudet olivat runnelleet, jota selkkaukset ja salamyhkäilyt ahdistivat, voiko hän auttaa kelpo poikaansa vaikeuksista selviytymään? Hän kuvitteli, millaisia nuo vaikeudet saattaisivat olla. Muodottomia. Rumia. Sellaisia, joita yksin öiseen aikaan tohtii mielessään kuvastella…
Miksi hän olikaan ollut moinen Britling? Miksi hän yhä oli moinen
Britling?
Mr Britling nousi vuoteessaan istumaan ja takoi nyrkeillään sänkyvaatteita. Hän vannoi epätäydellisiä valoja: "Tästä hetkestä lähtien… tästä hetkestä lähtien…"
Hän tunsi, että hänen oli jotakin tehtävä. Olihan hänellä ainakin kokemusta. Hän voi varoittaa. Hän voi selittää olemattomaksi. Ehkä hän voi auttaa pääsemään pulastakin, jos asiat jo olivat ehtineet niin pitkälle kehittyä.