Oliko hänen kirjoitettava pojalleen? Jonkun aikaa hän makasi hautoen mielessään pitkää, tahdikasta kirjettä. Mutta sehän oli mahdotonta. Jos otaksui vaikeuksien olevan aivan toista lajia… Kirje olisi ollut sepitettävä aivan yleiseen muotoon…
6.
Samalla kun mr Britling murehti kykenemättömyyttään oman poikansa auttamiseen, murehti hän jo samaa asiaa kaikkien vanhempain puolesta. Hänen kohdistavassa mielessään ajatus liukui huomaamatta näkökannalta toiselle. Mr Direckin kanssa keskustellessaan mr Britling saattoi hyvinkin kuvailla Englannin levottomuuden ja teeskentelemättömyyden suureksi ja miellyttäväksi näkymöksi, mutta oliko se todellisuudessa niinkään miellyttävä? Mr Direckin tekemä, luuvaa koskeva huomautus iti yhä hänen mielessään. Hänen luuvansa ei ollut enää mikään luuva, tarhapihassa ei ollut karjaa. Hän asuu huolettomana rakennuksissa, jotka muinoin olivat olleet välttämättömät, hän eli menneiden aikojen kasautuneesta varallisuudesta, hän oli tuottavien sukupolvien pelkästään tuhlaava perillinen. Hän oli lihoitettu, kuriin tottumaton olento ja hän eli lihoitetussa, kuriin tottumattomassa yhteiskunnassa. Asiat riippuivat toisistaan… Tuo kirottu Irlannin juttu, jolle päivänvalossa saattoi nauraa, oliko se tosiaan naurettava? Me olimme laiskasti luisumassa kohti ankaraa onnettomuutta. Meillä oli hallitus, joka näytti seuraavan mr Micawberin; periaatteita ja joka oli ottanut vaalilauselmakseen: "Odotetaan, niin saadaan nähdä." Kuukausmääriä oli tuokin juttu käynyt yhä uhkaavammaksi. Miten kävisi, jos nyt puhkeisi Irlannissa sisällinen sota! Miten kävisikään, jos ärsytetyt, huonosti kohdellut suffragetit tekisivät jonkin epätoivoisen, korjaamattoman teon, murhan esimerkiksi! Westminster Abbeyhin äskettäin heitetty pommi olisi jo voinut surmata tusinan verran ihmisiä… Miten kävisi, jos englantilaisten hallitukseen Intiassa ja Egyptissä kohdistuva kritiikki puhkeisi hallinnollisten harhaotteiden vuoksi ilmilieskaan…
Ja miten sitten, jos Saksa alkaisi vastustella…
Yleensä ei mr Britling välittänyt Saksan ajattelemisesta. Päiväiseen aikaan hän väitti, ettei Saksa merkinnyt Englannille mitään. Hän vihasi turhaa hälyytystä. Hän vihasi epämieluisia mahdollisuuksia. Hän selitti olevan uskomatonta ajatella kokonaisen suuren kansakunnan odottavan hetkeä, jolloin saisi käydä kimppuumme. Miksi he sen tekisivät? Eihän voi olla kysymys seitsemästäkymmenestä mielenvikaisesta… Mutta yön pimeydessä ei asiasta ole yhtä helppo suoriutua. Miten kävisi, jos heidän armeijansa kaikesta huolimatta oli muuta kuin pelkkää paraatia, jos heidän laivastonsa oli enemmän kuin pelkkä vastalause?
Meidät voitaisiin yllättää — ainoastaan tuollaisten hetkien syvässä lamaannustilassa mr Britling voi myöntyä sellaiseen mahdollisuuteen — meidät voisi yllättää äkillinen sodanjulistus… Ja miten me ottaisimme sen vastaan?
Hän palautti mieleensä Claveringsin iltapuhdekeskustelut ja ne hallintokoneiston jäsenet, jotka sattui henkilökohtaisesti tuntemaan. Miten kävisi, jos vihollinen äkkiä iskisi? Raeburn ja hänen ystävänsä turvanamme! Tai jos isku heittäisi heidät satulasta, niin heidän sijassaan morkkailevat vanhoilliset, nuo heikkojen hirmuvaltiasten ja etuoikeusvaatimusten pilkalliset puolustajat. Englannissa ei ollut oikeita johtajia. Armottomasti paljastavassa pimeydessä hän tiesi tuon kammottavan varmasti. Hänellä oli kauhistuttava näkemys siitä miten kaikki joutui kohtalokkaan hutiloimisen uhriksi, miten lady Frensham ja hänen morningpostilaiset ystävänsä aluksi lörpöttelevinä ja ilkeinä "isänmaallisina" lensivät rääkyen myrskyilmassa, aiheuttivat sanomatonta vahinkoa ja keksivät vihdoin, että saksalaiset ovatkin todellisia aristokraatteja ja suunnittelivat kansallista antautumistamme sillä pohjalla. Kuulemalta hän tiesi, että laivasto oli huonosti varustettu miinoilla ja torpedoilla, vailla suuria monitoreja, joita ilmeisesti tarvittiin Saksaa vastaan sodittaessa, ja periaatteellisten kiistojen hajoittama. Ja kuitenkin olivat merivoimat meidän ainoa pelastuskeinomme. Koko maasta voimme saada kokoon ehkä kolmesataatuhatta sekalaista sotilasta. Eikä sopinut luottaa heidän varustamiseensa, heidän johtoonsa. Kenraali Frenchin, ainoan miehen, johon hän täysin luotti, oli ollut pakko väistyä syrjään jonkin Irlannin jupakassa sattuneen väärinkäsityksen vuoksi. Hän oli varma siitä, ettei mitään suunnitelmaa ollut laadittu siltä varalta, että Saksa pakottaisi meidät sotaan, ei mitään laskelmia, ei minkäänlaista asiain ennakolta-arvioimista.
Miksi emme harkinneet mitään ennakolta? Miksi suljimme ehdoin tahdoin silmämme epämieluisilta mahdollisuuksilta? Miksi olimme niin avuttomina odottamattoman vaaran ilmaantuessa? Mitä hän sanoi itsestään, koski koko maata. Oli omituista panna se merkille, havaita kuinka erinomaisesti Dower House pienoiskuvana edusti koko valtakuntaa…
Hänen ajatustensa loimiin soveltui varsin hyvin se tosiasia, että hänen poikansa henkisessä kuteessa oli äidin perintönä iso määrä tummaa irlantilaista.
Kuinka huonoa huolta olimmekaan pitäneet Irlannista! Siellä olevat rikkaat arvot, ritarillisuuden ja lahjakkuuden, keskinäisen ystävyyden mahdollisuuden, kaiken tuon olimme jättäneet ulsteripoliitikkojen ja vanhoillisten naisten myrkytettäväksi ja hävitettäväksi aivan samoin kuin olimme jättäneet Intian lörpötteleväin upseerinrouvien ja mandariiniemme sortajavaistojen valtaan. Olimme liian laiskoja, liian huolimattomia. Me vietimme huolettomia päiviämme jättäen kaiken muun kenen asiaksi hyvänsä. Oliko tuo parantumaton brittiläinen vika niinkuin se oli parantumaton britlingiläinen?