Oliko koko Britannian menestys, sen laaja valta, turvallisuus, ahkera järjestys, vain pelkän onnensattuman aiheuttamaa? Tätä hän oli satoja kertoja kysellyt sekä kansalliselta että yksilölliseltä minältään. Kieltämättä oli onni häntä suosinut. Hän oli saavuttanut menestystä ja eli vasta miehuutensa voimakkaimpia vuosia. Mutta eikö siihen ollut vaikuttamassa jokin persoonallinen tekijä, jokin oma ansio? Onni oli suonut brittiläisille edullisesti sijaitsevan saaren, karkaisevan ilmanalan ja kivennäisiä, mutta eikö tässäkin tullut lisäksi kansallinen kunto? Ennen hän oli siihen uskonut, oli uskonut jonkinlaiseen ritarillisuuteen, jaloon huolettomuuteen, pohjalla piilevään terveeseen järkeen. Viimeisten kymmenen vuoden politiikka oli saanut hänet sitä syvästi epäilemään. Hän turvautui sittenkin yhä vielä samaan ajatukseen, vaikkakin ilman vakaumusta. Mutta yöllä tuo lempiajatus hänet kokonaan hylkäsi… Mitä häneen itseensä tulee, oli hänellä tosin verraten kirkas ja eloisa äly, mutta hänen yliopistoaikanaan oli kilpailu ollut lievä, The Times'iin hän oli päässyt ikäänkuin vahingossa; päivällisen ja herttuattaren muotoihin pukeutunutta onnetarta hänen oli kiittäminen Kahnin matkarahasta. Sattuma oli heitellyt hänelle etuja, jotka olivat tulleet hyvään käytäntöön. Siinä oli joka tapauksessa asian ydin. Onnelliset sattumat eivät missään tapauksessa olleet kiihoittaneet häntä enempiin ponnistuksiin. Kun kaikki oli hänelle onnistunut helposti ja nopeasti, oli hän kehitellyt huolettomuudestaan jonkinlaisen elämänfilosofian. Täällä hän, hiukan viidennelläkymmenellä oleva mies, selitti selittämistään maailmalle, selitti koko loppuviikon tuolle amerikkalaiselle — kunnes jumalakaan ei voinut sietää kauempaa, vaan pysähdytti hänet automobiilionnettomuuden avulla — kuinka oivallisia ovat essexiläinen takapajullaolo ja englantilainen miten-mielitte-järjestelmä ja kuinka hyväluontoisuudella ihmeellisesti saavutetaan kaikki, mitä toivoa voi. Lihavaa englantilaista oppia. Punch on sitä saarnannut jo neljäkymmentä vuotta.
Oli hän sentään joskus ollut toisenlainenkin. Hän ajatteli nuoruutensa tarmokkaita pyrintöjä ennen sitä aikaa, jolloin hän joutui lemmenkokemusten pyörteisiin, jolloin hänelle vielä välkehti nuoruuden kirkas tähti. Jolloin hän oli Hughin lainen…
Siihen aikaan hänellä vielä ei ollut mitään hempeitä tinkimisperiaatteita. Hän ei ollut vielä nöyristellyt minkään "kesytetyn Jumalan" edessä, vaan puhui "armottomasta totuudesta"; hän ei ollut sietänyt mitään laiskasti hoidettua, pseudoaristokraattista yhteiskuntajärjestelmää, vaan oli uneksinut nuoruusvoimaista kansanvaltaa, jollaista maailma ei ollut milloinkaan nähnyt. Hän oli luullut aivojansa tarvittavan työssä mukana, kun Victoria-ajan Englannin kömpelöstä, ryömivästä, tyhmänylpeästä, mukavuuttarakastavasta toukasta oli saatava kehittymään suuri, siivekäs, jumalallinen kansallinen ilmestys. Sellaisin unelmin hänen elämänsä oli alkanut ja niiden hohde oli kenties auttanut hänen nopeata edistymistänsä. Sitten oli hänen vaimonsa kuollut, hän oli mennyt uusiin naimisiin ja alkanut pitää parempaa huolta tuloistaan. Hänen kahdeksanvaiheisen lemmenhistoriansa ensimäinen ja sangen kallishintainen luku oli vienyt jonkin verran hänen kuvitteluvoimaansa, toinen oli myöskin ottanut osansa; oli syntynyt riitoja ja epäsopua, hän oli joutunut syrjään, ja päivät olivat kuluneet. Hän ei ollut suinkaan epäonnistunut. Päinvastoin pidettiin häntä yhtenä miespolven onnistuneita yksilöjä. Ainoastaan hän itse voi yön unettomina hetkinä määritellä onnistumisen laadun. Hänet tunnettiin laajalti, hänellä oli mainetta, menestystä. Paljon oli hänelle suonut salaperäinen onnenoikku, mutta kaiken tärvelivät hänen voittamattomat vikansa! Onton, kadehdittavan kuoren alla teki työtään kiduttava hävitys. Hävitystä, hävitystä, hävitystä — sydämen, mielikuvituksen, puolison, pojan, isänmaan — automobiilin…
Salamana iski hänen mieleensä vielä eräs epämiellyttävä tosiasia.
Hän ei ollut vakuuttanut automobiiliansa! Hän oli kyllä ollut aikeissa. Vakuutuspaperit olivat kirjoituspöydällä.
7.
Pimeinä öinä, jolloin persoonallinen mr Britling makasi valveilla mietiskellen, kuinka epätyydyttävästi mr Britling hoiti itseään ja asioitaan, ja jolloin persoonaton mr Britling mietiskeli, kuinka epätyydyttävästi maailma yleensä hoiti itseään ja asioitaan, muistutti koko sielullinen tapahtuminen jonkinlaista monimutkaista orkesterikappaletta, jossa urut valittelivat rodun synkkiä tulevaisuusnäköaloja pikkolohuilun voivotellessa mrs Harrowdeanista kirpoavia ikävyyksiä; isorumpu pauhasi Irlannin kysymystä hoitaville politikoitsijoille ja viulut kilvan itkivät yliopistojen älyllistä velttoutta. Sill'aikaa ennustelivat torvet sotia ja onnettomuuksia, symbaalit silloin tällöin räjähtivät meluamaan automobiilivakuutuksen harmillisesta unohtamisesta, kolmikolkan sillä välin aloittaessa vaikeroivaa sooloesitystä, aiheena eräs lahonnut portinpylväs, jota hän päiväiseen aikaan ei koskaan muistanut, mutta jonka vuoksi pappaan lehmät pääsivät puutarhaan maistelemaan mrs Britlingin neilikoita.
Monta monituista kertaa hän oli päättänyt pitää huolta portinpylvään korjaamisesta…
Urkujen sävelaihe tunkeutui etualalle ja alkoi täydellisesti vallita. Kaikki pienemmät aiheet hävisivät tai sulautuivat ensinmainittuun. Taitamattoman automobiilinohjaajan osasta mr Britling siirtyi esittämään paljasta sielua, joka yksinään avaruudessa ja ajassa kamppailee jättiläiskysymysten kimpussa. Tällaiset kosmillisen yksinäisyyden hetket ovat uskonnottomuuden kenties ankarin rangaistus. Oliko Huxley oikeassa, oliko koko ihmiskunta mr Britlingin tapainen huoleton ja oikullinen olio, joka ajattelee liian vähän, toimii liian nopeasti ja pelaa toivotonta, traagillista peliä, vääjäämättömän vastustajan keralla?
Vai onko kaikki kerrassaan järjetöntä, sattumalta ehkä julmaakin, mutta ei ilkeämielistä? Vai onko kaikki viisasta, joskaan ei meitä mielistelevää? Onko jossakin äärettömissä avaruuksissa hyvyyttä toivelmaimme vastineeksi, heikkoa suvaitsevaisuuden ja avunannon toivoa, jotain sellaista, joka selvästi on puolellamme taisteltaessa kuolemaa ja hengetöntä julmuutta vastaan? Jos on, niin se mahti varmaan kieltäytyy meitä lellittelemästä… Mutta jos kaikki on julmaa, niin se ehkä on järjetöntä ja tahdotontakin? Kaiken hallitsijaksi ei sovi ajatella paholaista — se olisi tyhmää. Jos se siis pahimmassa tapauksessa onkin hengetöntä, niin on meillä ainakin tahtoja äly-parkamme, joiden avulla teemme vastarintaa. Niin ollen käy selväksi, että se, mikä elämässä on hyvää, kaiken pelkkää vastaanottavaisuutta korkeamman elämän merkitys perustuu koulutettuun ja kirkastettuun tahtoon sekä teroitettuun ja karkaistuun järkeen. Ja mitä oli hän tehnyt kuluneina kahtenakymmenenä vuotena — kaiken luennoimisensa ja kirjoittelunsa aikana — harjoittaakseen tahtoaan ja karkaistakseen järkeään, ainoita aseita, jotka hänellä oli käytettävinä pimeyttä vastaan taistellessaan? Hän oli kyllä kärkäs moittimaan toisia — opettajia, politikoitsijoita, yleistä velttoutta, mutta mitä teki hän itse?