Mr Direckille kerrottiin, että mrs Britling oli pari kuukautta takaperin ostanut oravan pojilleen. Sille oli annettu nimeksi "Bill". Aluksi sitä oli jumaloitu, sitten laiminlyöty, kunnes hra Heinrich otti sen hoiviinsa. Se oli täyttänyt hänen avarassa sydämessään sijan, jonka ystävyydenosoituksissaan verraten pidättyväinen Britlingin perhekunta oli jättänyt tyhjäksi. Hän jätti kieliopintonsa melkein kokonaan hellitelläkseen ja ihaillakseen tuota vilkasta somaa pikku olentoa. Hän vei sen omaan huoneeseensa, missä se sai juoksennella ja käyttäytyä kaikin puolin mitä vapaimmin. Se oli oravaksikin erittäin rohkea ja villi pieni elukka, mutta hra Heinrich oli turvautunut sydämeensä sekä varsin laajaan ja kärsivälliseen tahtoonsa pyrkiessään luomaan tunteenomaisia suhteita sen ja itsensä välille. Hän uskoi Billin vihdoin sallivan silitellä itseänsä, uskoi saavansa Billin rakastamaan ja ymmärtämään isäntäänsä ja uskoi, ettei Bill milloinkaan sietäisi vieraan käden kosketusta. Kesytön Billkin oli sentään ihmeellinen katseltava. Sitä voi katsella miten kauan hyvänsä. Sen etukäpälät muistuttivat käsiä, pitkiä, kapeita soittoniekan käsiä. "Siitä tulisi soittoniekka, jos se vain saisi sormensa hajalleen, sillä se kuuntelee, kun soitan viulua. Se on tarkkaavainen."
Hra Heinrichin yritykset Billin suosion voittamiseksi alkoivat kiinnittää koko perhekunnan mieltä. Erityisesti pidettiin silmällä hra Heinrichin käsiä, sillä niistä voitiin lukea Billin hyväileviin lähentelyihin antamat vastaukset.
"Tänään minä olen silitellyt sitä kerran ja se on purrut minua kolme kertaa", kertoi hra Heinrich. "Piakkoin minä voin silittää sitä kolmasti ilman että se puree ollenkaan… Eilen se kiipesi olkapäälleni istumaan ja puri minua äkkiä korvaan. Ei se kovasti purrut, mutta ihan odottamatta.
"Ei se tahdo purra", selitti hra Heinrich. "Sillä kun se on minua purrut, se katuu. Se häpee.
"Huomaa selvästi, että se häpee."
Poikien avustamana hra Heinrich oli saanut käsiinsä ison tammenoksan ja sijoittanut sen huoneeseensa, joka siten muuttui suuren linnunhäkin näköiseksi. "Tästä", sanoi hra Heinrich katsellen vakavana ja rikkiviisaana silmälasiensa läpi, "on Billy oleva sangen kiitollinen. Hän tulee luottamaan minuun yhä enemmän. Hänestä on tuntuva siltä kuin me asuisimme metsässä yhdessä."
Mrs Britling neuvotteli asiasta miehensä kanssa.
"Ei käy päinsä, että huone kannetaan täyteen puunoksia. Kaikenlaista pölyä ja törkyä seuraa mukana."
"Jos se häntä huvittaa", vastasi mr Britling.
"Mutta siitä on vaivaa palvelijoille."