Päivä oli tuleva, jolloin mr Britling oli palautteleva mieleensä tuon aurinkoisen heinäkuun historiaa pienimpiä yksityiskohtia myöten, tuskin sitä enää todeksi uskoen ja yrittäen sommitella yhtenäistä tapahtumasarjaa Sarajevon murhasta aina siihen hetkeen, jolloin Eurooppa vihdoin syöksyi sodan pyörteisiin. Tavallansa oli sellainen sommittelu mahdoton; tavallansa taas oli kerrassaan hämmästyttävä, ettei koko maailma ollut huomannut lähestyvää vaaraa. Selvää oli, etteivät mainitut tosiasiat olleet missään välittömässä yhteydessä: Sarajevon murha oli kokonaisen kahden viikon ajan poissa yleisestä tietoisuudesta, sanomalehdet eivät puhuneet siitä mitään ja siitä lakattiin keskustelemasta. Sitten asia otettiin jälleen esiin ja sitä käytettiin sodan syynä. Saksa, joka oli varustautunut niin että koko maailma sai sitä peljätä, joka vihdoinkin oli väsynyt ankaraan vahdinpitoon, päätti hetken tulleen ja tempasi kuolleen arkkiherttuan haudastaan palvelemaan suunnatonta kunnianhimoansa.

Sotaisesta saksalaisesta patriootista saattoi hyvinkin näyttää siltä, että kaikki sen mahdolliset viholliset olivat sisällisten riitojen heikontamat, äärimmilleen hämmentyneet ja voimattomat. Brittein saaret näyttivät kulkevan auttamattomasti kohti kansalaissotaa. Uhkaukseen vastattiin uhkauksella, hurja mieletön kilpailu toisen hurjan mielettömän kanssa maailman ihailusta, kansalliset vapaaehtoiset asestautuivat ulsterilaisia vastaan. Kaikki edistyi melkeinpä mekaanisen täsmällisesti paraateista ja kokouksista kohtalokkaaseen aseiden salakuljetukseen ja ensimäiseen Dublinin kaduilla suoritettuun verenvuodatukseen asti. Tuo onneton kapina yllytti varmaan enemmän kuin mikään muu Saksaa pysymään valitsemallaan uralla. On varmaa, että Irlannin levottomuuksien aiheuttajat lopullisesti vaikuttivat Euroopan sodan syttymiseen. Itse Englannissa vallitsi kesällä lakkokuume. Liverpoolia ahdisti satamatyöläisten lakko, itäisen Englannin maatyöläiset olivat lakossa ja rakennusalalla oli uhkaamassa koko maan käsittävä työnsulku. Venäjän yhteiskunta näytti elävän vallankumouksellista murrosaikaa. Bakun ja Pietarin välisellä alueella ilmeni siellä täällä kaupungeissa kapinaliikkeitä ja heinäkuun 23:ntena — samana päivänä, jolloin Itävalta lähetti uhkavaatimuksensa — hyökkäsivät kasakat piikkilankaesteitä vastaan pääkaupungin kaduilla. Lontoon pörssissä vallitsi silmitön säikähdys ja sekamelska ulkomailta käsin tapahtuneen laajan ja salaperäisen arvopaperien myynnin johdosta. Ja Ranska, Ranska näytti olevan kykenemätön ajattelemaan mitään muuta kuin kaiken mielenkiinnon nieleviä tutkimuksia ja paljastuksia entisen pääministerin Caillaux'n rouvaa vastaan erään häväistysjutuistaan tunnetun sanomalehden toimittajan murhasta nostetussa jutussa. Se oli repäisevän alhainen juttu, täynnä lemmenseikkoja. Niin kirpaisevaa näytelmää katsellessaan Ranska ei tuntunut ehtivän ollenkaan kuuntelemaan monsieur Humbertia, armeijakomitean esittelijää, joka ilmoitti, että tykistöltä puuttui ampumavaroja, että jalkaväellä oli "kolmenkymmenen vuoden vanhat" kengät, eikä niitäkään riittämään asti…

Sellaiselta näytti maailma. Onko ihmeteltävää, että saksalainen arveli Saksan ylivallan julistamishetken tulleen? Päivää tai paria ennen Dublinin mellakkaa veti Sarajevon murhan jälleen maailmantapausten etualalle Itävallan Serbialle antama, äärimäisen ankara uhkavaatimus. Siitä hetkestä, jolloin uhkavaatimus lähetettiin ja siitä hetkestä, jolloin Dublinissa mellakoitiin, oli Euroopan tie selvä; palaaminen oli mahdoton. Viikon ajan tapahtui keskusteluja, jotka eivät olleet juuri muuta kuin vanhojen kaavojen toistelua. Itävalta ei voinut ottaa takaisin ehdottomia vaatimuksiansa tunnustamatta erehtyneensä ja joutuneensa tappiolle, Venäjä ei voinut häpeällisesti pettää Serbiaa, Saksa oli Itävallan tukena, Ranskaa sitoi Venäjään pitkäaikainen, keskinäiseksi avuksi solmittu liitto, ja Englannin oli mahdotonta nähdä Ranskan häviävän ja äänekkään, uhkaavan kilpailijan yhä voimistuvan. Mahdollista on, että Saksa otaksui Venäjän taipuvan, mahdollista myös, että se luotti Englannin epäröintiin, heikkouteen ja vaikeuksiin. Molemmat nämä mahdollisuudet tulivat otetuiksi lukuun, mutta etupäässä se luotti sotaan. Se luotti sotaan, ja koska mikään kansa maailmassa ei milloinkaan ollut niin joka suhteessa oivallisesti sotaan varustautunut, se luotti myöskin voittoon.

Sanomme: "Saksa." Puhumme kansakunnista ikäänkuin niillä olisi yhdet aivot ja aivoitukset. Mutta mr Britlingin maatessa valveilla ajatellen poikaansa, lady Frenshamia, murskautunutta automobiiliansa, mrs Harrowdeanin epämiellyttävää taipumusta loukkaavien kirjeiden kyhäämiseen, Jumalaa, pahuutta ja tuhansia pulmia, samaan aikaan lukemattomat muut aivot varmaan olivat yhtä ahkerassa puuhassa, olivatpa niiden omistajat makuulla vuoteissaan, istumassa työhuoneissaan, seisomassa vartiopaikoillaan, juttelemassa myöhäisenä iltahetkenä kahviloissa tai tupakkahuoneissa, kävelemässä sotalaivain kannella tai matkoilla maalla tai kaupungeissa, miettien Sarajevossa tehdyn rikoksen avaamia pelottavia mahdollisuuksia ja maailman suhtautumista näihin mahdollisuuksiin. Naisista ei tietysti monikaan huomannut mitä oli tapahtumassa, eikä ole aihetta otaksua, että yhdelläkään niistä miehistä, jotka päättivät singauttaa tuon armottoman uhkauksen ja siten suuntasivat maailman kulkemaan sotaa kohti, oli mielikuvitusta läheskään riittävästi voidakseen tajuta tekonsa merkitystä. Olemme tirkistelleet tunnin verran mr Britlingin aivoissa kiehuvaan pataan, havainneet sen mutkikkaan koneiston, sen epäjohdonmukaisuudet, sen epäloogilliset siirrynnät. Se oli pelkkä esimerkki. Melkein kaikissa niissä harvoissa valituissa aivoissa, jotka vaikuttivat tähän maailman kohtalojen verrattoman tärkeään ratkaisemiseen, tuntui persoonallisten vaikutinten, naurettavien, mitättömien virikkeiden ja harhamietteiden osuus. Joku heistä päätti sanoa näin siitä syystä, että jos olisi sanonut toisin, niin olisi tullut kieltäneeksi, mitä oli kirjoittanut tai sanonut muutamia päiviä aikaisemmin; joku toinen valitsi mielipiteensä ottamalla huomioon, miten voisi parhaiten saattaa pulaan kilpailijansa. Olisi omituista saada silmätä kahden sellaisen olennon kuin Saksan keisarin ja hänen vanhimman poikansa tajunnantiloja sinä aikana, jolloin Europa hoiperteli päin kohtaloansa läpi heinäkuun pitkien päivien ja lämpöisten, painostavain öiden. Nyt oli tullut tilaisuus, johon he suuren osan elinajastaan olivat vaateliaasti valmistautuneet, tilaisuus, jota sopi käyttää tai olla käyttämättä. Nyt oli tullut tilaisuus, joka saattoi asettaa heidät ainiaaksi historian näyttämön etualalle — tuon reklaamikeisarin rampoine käsivarsineen ja hänen keskinkertaisen, viekkaan ja kevytmielisen poikansa. Ei voi olla otaksumatta, että he uneksivat yli maailman kuuluvaa kunniaa, riemusaattoja, maailmanvaltaistuinta, jonka vierellä Caesarin maine kalpenisi, jumalten vertaiseksi kohoamista, Divus Caesarin näyttelemistä jo elinpäivinään. Epäilemättä he luonnollisesti taipumuksesta kuvittelivat tekojensa katselijoita, ja nuori mies, joka lopultakin oli varsin kehnoilla kyvyillä varustettu nuori mies, varmaankin kuvitteli joitakin naispuolisia katselijoita, joitakin nöyryytettyjä ja ällistyneitä ystäviä, ja ajatteli vaatteita, joihin pukeutuisi ja eleitä, joita tekisi. Englantilaiset serkut olivat tälle kaiken ihanuuden perijälle antaneet haukkumanimen "Valkoinen kaniini". Hän oli sotapuolueen tukipylväs Saksan hovissa. Tämä auttanee jälkeentulevia oikein arvioimaan vuoden 1914 tapahtumia. Ja voitonvarmat saksalaiset kenraalit, amiraalit ja strateegit vaivalloisesti rakennettuine ja täydellisine suunnitelmineen hautoivat epäilemättä itsekukin ahkerissa aivoissaan henkilökohtaista menestystään koskevia ennakkounelmia ja haaveilivat, miten ihmisten oli tahtoen tai tahtomattaan heitä ihailtava. Tähän luokkaan kuuluvat ihmisethän lukevat mielellään historiaa ja muistelmateoksia, ja varmaan he sepittelevät pieniä ylisteleviä kuvauksia siitä osasta, jota toivoivat saavansa esittää alkavassa näytelmässä, keksivät sieviä puolusteluja ja mielenkiintoisia asiakirjoja. Muutamat heistä kenties aavistelivat vaikeuksia, mutta harvat tulivat ajatelleeksi epäonnistumisen mahdollisuutta. Kaikille näille aivoille asia esiintyi valinnanalaisena; he voivat synnyttää sodan tai estää sen. He valitsivat sodan.

On epäiltävää, näkikö kukaan Saksan ja Itävallan johtavan älystön ulkopuolella oleva asioita niin yksinkertaisen selvinä. Saksalla oli aloitteenteko hallussaan. Venäläisillä, ranskalaisilla ja englantilaisilla aivoilla, niillä harvoilla, jotka pääsivät tarkastamaan asioita välittömästi, oli edessään melkoista monimutkaisempia ongelmia ja verrattomasti epävarmempia tekijöitä lukuunotettavina. Mr Britling piti Buckingham-palatsin pyöreän pöydän ympärille kokoontunutta konferenssia vihollisuuksien alkuun asti jatkuvien erimielisyyden ja epäröimisen tyypillisenä eduskuvana. Sir Edward Carsonin korkealentoinen väkivaltaisuus oli mr Britlingistä erittäin vastenmielinen, ja kun hän myöhemmin mietti tämän ajan tapauksia, kuvaili hän mieleensä tuon tumman hahmon riippuvine alahuulineen istumassa neuvospöydässä jäykkänä ja jääräpäisenä, taipumattomana yhä vieläkin, vaikka kuningas oli vast'ikään lähtenyt huoneesta pidettyään pienen puheen, joka oli täynnä välittömästi uhkaavaa vaaraa koskevia vihjailuja…

Mr Britling ei tuntenut mitään armahdusta itsepintaisen omahyväisyyden aiheuttavaa petosta ja väärän suunnan vääjäämätöntä seuraamista kohtaan. Hänen oman luonnonlaatunsa heikkoudet olivat aivan toisenlaiset. Hän oli aina valmis vaihtamaan raidetta; hän oli aina altis vakuuttavien syiden vaikutukselle luottaen siihen, että luonteen pohjimmaiset juonteet estäisivät häntä joutumasta perinpohjaiseen epäjohdonmukaisuuteen. Noina päivinä hän vihasi Carsonia niinkuin skotlantilainen terrieri saattaa vihata verikoiraa, olentona, joka on väkevämpi ja suurenmoisempi, mutta samalla auttamattomasti, äärettömästi vähäisemmällä älyllä varustettu.

4.

Niin valmistelihe suursodan ankara katastrofi, jonka toistaiseksi vain muutamat sadat aivot selvästi tajusivat, valmistelihe välinpitämättömän maailman velton, hajanaisen ja sekasortoisen näytelmän takana niinkuin syyskuun sateet keräytyvät elokuun auringonpaisteen ja raukeuden aikana, ja toisessa ilmiössä oli tuskin enempää inhimillistä, määräperäisyyttä kuin toisessakaan. Suurimmalle osalle ihmisiä Euroopan kansainvälinen tilanne ei merkinnyt juuri muuta kuin sanomalehtien palstan täytettä eikä ollut sen tärkeämpää kuin Etelä-Afrikan rauhattomuudet tai ristiriidan mahdollisuus Turkin ja Kreikan välillä. Englantilaisten mieliä kiinnitti viimeisinä rauhan kuukausina todellisuudessa vain nyrkkeily ja kehän rahamarkkinat. Etevä nuori ranskalainen, Carpentier, joka oli voittanut Bombardier Wellsin tuli jälleen Englantiin voittaakseen Gunboat Smithin ja onnistui sen tekemään Ranskan ja koko latinalaismaailman rajattomaksi iloksi anglosaksisen maailman ylevämielisesti ottaessa suosionosoituksiin osaa. Englantilaiset veivät amerikkalaisilta voiton polopelissä, madame Caillaux'n juttu täytti sanomalehdet vilkkailla kertomuksilla ja pirteillä kuvilla, Grigori Rasputinia iskettiin tikarilla ja tämän johdosta kertoeltiin paljon ja hauskaa Venäjän hovista, ja Ulvi, italialainen petkuttaja, joka väitti saavansa miinoja räjähtämään "ultrapunaisten" säteiden avulla, joutui paljastetuksi ja pakeni sangen huvittavasti erään naisen keralla. Woolwich-arsenaalissa pysähtyivät kaikki työt muutamiksi päiviksi, koska eräs mr Entwhistle, joka kieltäytyi sijoittamasta jotakin konetta ei-unionistien rakentamalle betonialustalle, epäkohteliaasti erotettiin, ja Irlannin selkkaus edistyi hitaasti ja tuhoatuottavasti. Ihmiset jakoivat tarkkaavaisuutensa näiden eri ilmiöiden kesken ja hoitivat muuten omia asioitaan.

Dower Housessakin hoidettiin omia asioita. Mr Direckin käsivarsi parantui nopeasti. Cecily Corner ja hän keskustelivat elämänsä päämääristä, utopioista ja mr Britlingin kirjoista, ja mr Direck tilasi lontoolaisesta kirjakaupasta Baedekerin matkaoppaat Hollantia, Belgiaa, Etelä-Saksaa ja Italiaa varten. Hra Heinrich lähetti jonkun aikaa epäröityään ilmoituskaavakkeensa ja ennakkomaksunsa Boulognen esperantokongressiin, ja Billy salli itseään silitettävän kolmasti, mutta puri yhä varsin voimakkaasti ja vikkelästi. Ja Hughin, mr Britlingin vanhimman pojan vaikeudet osoittautuivat sangen vähässä määrin kohtalokkaiksi ja selvisivät suuremmitta vaikeuksitta.

5.