Mr Britling pääsee selvyyteen I

by H. G. Wells

Kun Hugh oli saanut asiansa järjestykseen ja palannut Lontooseen, taipui mr Britling ajattelemaan, että pelokkaat aavistelut ovat syntiä elämän oikeamielisyyttä ja puolueettomuutta vastaan.

Mikään muu ei voinut herättää eloon mr Britlingin onnetonta taipumusta synkkiin aavisteluihin siinä määrin kuin Hugh. Hugh oli hänen sydäntään ja hermojaan lähempänä kuin yksikään muu olento. Viimeksi kuluneina vuosina eri suuntiin tekemiensä tunteenomaisten harhailujen aikana mr Britling oli tullut sen tajuamaan. Ja kaikki mitä mr Britling tajusi, hän lausui myöskin julki. Tämä hellyys, joka ilman minkäänlaista ponnistusta muodostui verrattomasti syvemmäksi kuin yksikään hänen retkeilyjensä aikana syntynyt hienonhieno tai intohimoinen tunne, antoi mr Britlingille aihetta sen teorian kehittelemiseen, jonka hän jo oli mr Direckille esittänyt, nimittäin että me ainoastaan lastemme kautta pääsemme epäitsekkääseen rakkauteen, todelliseen rakkauteen. Mutta tämä ei selittänyt, miksi häntä Hughiin yhdisti paljoa läheisempi tunteenomainen side kuin Hughin hupaisiin pieniin velipuoliin. Siinä oli tosiasia, jonka lähempää tutkimista mr Britling sangen uutterasti vältteli…

Mr Britling oli luultavasti paljoa rehellisempi ja tarkkanäköisempi arvostellessaan itseänsä ja olevaisuutta kuin useimmat älykkäät ihmiset, ja kuitenkin oli hänen suhteessaan vaimoonsa, ympäristöönsä, maahansa, Jumalaansa ja luonnonjärjestykseen paljonkin sellaisia seikkoja, joille hän valppaan pontevasti käänsi selkänsä. Mutta kovin päättäväisesti käännetty selkä saattaa olla yhtä merkitsevä kuin ojennettu sormi, ja tällä takaperoisella tavalla ja asiaa selvään ilmi lausumattakin mr Britling tiesi rakastavansa poikaansa siitä syystä, että oli häneen tuhlannut eniten toiveitaan ja kuvitelmiaan, siitä syystä, että ainoastaan hänessä jatkui Maryn ja hänen onnellinen yhteiselämä, joka silloin oli ollut pelkkää lemmen myrskyä ja nyt muistelossa oli niin kaunis; se oli vallinnut mr Britlingin koko sydäntä. Poika oli ollut nuorten vanhempain ilo ja ylpeys; he eivät voineet käsittää, että milloinkaan oli ollut niin hienoa ja suloista pikku olentoa, ja heidän kuvittelunsa ja harrastuksensa kiintyi suuressa määrin hänen pienoisen persoonallisuutensa yksityiskohtaiseen tutkimiseen ja hänen tulevaisten vaiheittensa ennustamiseen. Mr Britlingin mielessä rehoitti mitä ihmeellisimpiä hänen kasvatustaan koskevia suunnitelmia. Tämä henkinen askartelu epäilemättä lisäsi mr Britlingin erikoista kiintymystä suuressa määrin, ja vieläkin hellempiä ja hienompia vaikutteita oli olemassa, sillä poika muistutti Maryä monessa suhteessa. Mutta oli muitakin tosiasioita, jotka mr Britling sitäkin ilmeisemmin jätti huomiotta. Edithiä ja mr Britlingiä erottavan juovan vähittäiseen laajenemiseen vaikutti kaikessa hiljaisuudessa Edithin kylmä suhtautuminen poikapuoleensa. Hän oli aina ystävällinen tuolle pörhöiselle, pienelle uneksijalle, Edith hoiti häntä erittäin hyvin ja piti hänestä — on vaikea ymmärtää mitä mr Britling olisi voinut vaatia lisäksi — mutta päivän selvää oli, ettei hän olisi tahtonut itselleen sellaista lasta. Oli kerrassaan kohtuutonta ja aivan luonnollista, että mr Britling katsoi Hughin siten kärsivän vääryyttä.

Edithin koti oli varakkaampi kuin Maryn. Hän toi omia rahoja pesään. Hänen kasvatusjärjestelmänsä oli paljoa tehokkaampi kuin Maryn vaistomainen toimintatapa. Hugh oli ollut kuolemaisillaan ensimäisenä ikävuotenaan, ja eräänä kesänä oli joku kulkutauti häntä hipaissut. Tuo oli levottomuuden siteellä kiinnittänyt hänet isän sydämeen, Edithin lastenkammarin läheisyyteen ei mikään tartunta ollut päässyt. Hughin mr Britling oli nähnyt pienenä, surkuteltavana ja kasvoiltaan viheriänä, kun hänet oli täytynyt nukuttaa jotakin vähäistä rauhasleikkausta varten. Nuoremmat lapset eivät olleet milloinkaan herättäneet mr Britlingin sydämessä sellaista sääliä; he eivät olleet niin arkanahkaisia kuin heidän vanhempi veljensä, tomu ja taudinsiemenet eivät heihin niin helposti pystyneet. Kaikista näistä seikoista kehittyi epämääräinen käsitys, että Hughille oli myönnettävä erikoisasema. Kateutta ja epäilyä piilee kaikissa inhimillisissä sukulaisuussuhteissa. Me elämme elämäämme väittäen kivenkovaan, ettei niin ole laita ja edellyttäen todelliseksi sen jalomielisyyden, johon pyrimme. Mutta niissä perheissä, joissa on lapsipuolia, eivät kateus ja epäily esiinny ainoastaan piilevinä, vaan puhkeavat alinomaa ilmoille.

Mr Britling arveli Hughin olevan aivan erikoisen, harvinaisen onnistuneen olennon, ja hänen mielestään oli poikaa vaalittava aivan erikoisen huolellisesti, koska hän oli rakenteeltaan heikko — ominaisuus, joka mr Britlingin mielestä itse asiassa oli käsitettävä eduksi. Poika oli vilkas, nopea kuulemaan, nopea liikkumaan, erittäin täsmällinen ja huoleton samalla kertaa, alkoi puhua harvinaisen aikaisin ja rupesi varhaisella iällä sommittelemaan piirustuksia, jotka olivat auttamattoman huolimattomia ja merkillisen sattuvia. Tästä luonnonlaadusta johtui aina itsestään, että hän oli toisinaan kömpelö ja usein rähjäinen, saattoi siinä määrin vaipua ajatuksiinsa että oli epäkohtelias ympäristölleen ja sairastui jokaiseen liikkeellä olevaan tautiin. Mrs Britlingin ääretön kritiikki ja varsin somain, mutta lahjattomampain perheen nuorempain vesojen muodostama vastakohta piti mr Britlingissä yllä alinomaista toivoa, että Hugh osoittaisi etevyytensä eittämättömällä tavalla. Seuraukset eivät olleet aina onnekkaita: syntyi paljon keskinäistä hankausta, joskaan ei niin paljoa, ettei Hugh olisi voinut puolestaan yhä enemmän kiintyä isäänsä. Poika tiesi ja tunsi, että isä oli hänen isänsä aivan yhtä varmasti kuin hän tunsi, ettei mrs Britling ollut hänen äitinsä. Isälle hän uskoi menestyksensä, isäänsä hän turvasi.

Mutta mieluummin hän uskoi isälle menestyksiänsä kuin huoliansa. Omasta puolestaan hän oli taipuvainen katselemaan epäonnistumista humoristiselta puolelta, mutta kun oli kysymyksessä "isänylpeyttä kohtaava ankara isku", ei humoristinen käsittely voinut tulla kysymykseen…

Se vaikeus, jota hän nyt oli isältänsä salannut, koski nuorison vakavinta ongelmaa: elämänuran valintaa. Se ei ollut missään yhteydessä niiden eroottisten häiriöiden kanssa, joita hänen isänsä oli peljännyt. Jos jotakin sentapaista ehkä liikkuikin Hughin hymyilevän tai mietteliään pinnan alla, ei se vielä ollut puhjennut näkyviin selvinä ilmauksina. Mutta häntä vaivasivat kovin hänen oman älyllisen kokoomuksensa ristiriitaiset virtaukset. Kahdenlaiset harrastukset kiistelivät vallasta hänen mielessään; toisten esineenä oli — monesta lukijasta tämä tuntunee kuivalta harrastettavalta, mutta Hughiin se vaikutti kimaltelevan kiehtovasti — kristallografia ja molekulaarifysiikka, toiset kohdistuivat karrikatyyritaiteeseen. Molemmat taipumukset perustuivat epäilemättä hänen tavattoman herkkään muototajuunsa. Koulupoikana hän oli iloisesti harjoitellut kumpaakin, mutta nyt oli käsissä aika, jolloin täytyi erikoistua, ja valitseminen — tieteen tai taiteen — aiheutti suurta epäröintiä. Tieteellistä opintopuuskaa seurasi väsymyskausi, jolloin elämä tuntui kerrassaan tyhjänpäiväiseltä, pelkältä ilveeltä, jota sopi kuvata erittäin hirvittävästi. Jonkun ajan antauduttuaan pilapiirustukseen hänen ajatuksensa palasi valoon ja kristalleihin kuten katuva Magdaleena kirkkoonsa. Koulusta päästyään hän ei ollut halunnut Cambridgeen, vaan lähti Lontoon yliopistoon työskennelläkseen etevän ja innostavan professori Cardinalin johdolla. Mutta samaan aikaan oli Cardinal päättänyt muuttaa Cambridgeen, ja Hugh oli tuskin saanut työnsä alulle Lontoossa, kun Cardinalin seuraajaksi tuli ikävä, turhanaikainen ja lamaava Pelkingham, jonka koskettaessa kristallit muuttuivat ikäänkuin vanukkaiksi, läpikuultoisuus katosi maailmasta ja X-säteet kutistuivat ja kuolivat. Ja Hugh rappeutui heti pilkkaajaksi ja leikinlaskijaksi, joka halusi hyljätä tieteen taiteen vuoksi.

Hän oli hyljännyt tieteen taiteen vuoksi vakavasti neuvoteltuaan asiasta isänsä kanssa. Mutta nyt häntä näkyi jälleen painavan huoli, sillä hän katui ja halusi lähteä Cardinalin luo Cambridgeen ja jatkaa tieteellisiä opintojansa, vaikka vuosi olikin mennyt hukkaan. Hän tunsi tämän olevan alentavaa horjuvaisuutta, tiesi siitä johtuvan melkoisia menoja ja siksi häneltä kuluikin kaksi viikkoa ennenkuin voi ottaa asian puheeksi.

"Siinäkö kaikki!" huudahti mr Britling tuntien ääretöntä huojennusta.

"Isä kulta, ethän toki ole luullut minun tehneen velkoja tai väärentäneen vekseleitä?"