"Jos olisin runoilija tai lintu", sanoi mr, Direck, "niin laulaisin. Mutta kun olen tavallinen Amerikan kansalainen, en osaa tehdä muuta kuin jutella kaikesta mitä tekisin, jos en olisi…"
Kun he olivat ehtineet pienelle piilopolulle, jossa jalan alla tuntui pehmyt sammal ja pään päällä oksat kietoutuivat suojaavaksi verhoksi, katkaisi mr Direck hiljaisuuden virkkamalla: "Kuka tietää, mikä on oikeata ja mikä väärää tässä ja tällä hetkellä." Cecily seisoi hänen edessään suorana kuin keihäs, ja hänen kirkkaissa silmissään kimalteli lupauksia. Hän tarttui vapisevin käsin hänen pehmeihin, viileihin kasvoihinsa ja suuteli hänen suloisia puoliavoimia huuliansa. Hän painoi kiinteämmin itseänsä vasten värähtelevää vartta ja aikoi suudella uudelleen. Mutta toinen irroittautui, eikä hän pakottanut. Vaiteliaampina kuin koskaan, syvissä mietteissä ja salaisen, oudon värinän vallassa nuo kaksi ulkonaisesti tyyntä nuorta ihmistä palasivat Dower Houseen…
Teenjuonnin jälkeen tuli automobiili asemalta ja hän lähti. Viimeksi näkyi vain heiluva hattu joka painui orjanruusuaidan vartta hockeyradan taitse kylään päin.
"Hän pääsee Saksaan ennen minua", sanoi hra Heinrich äkillisen koti-ikävän iskemänä. "Melkeinpä kadun, että lupauduin lähtemään Boulogneen."
Muutamia päiviä miss Cecily Corner oli erittäin vakava ja arvokas nuori nainen. Hän mietti…
9.
Mr Direckin lähdettyä kansainvälinen tilanne kärjistyi nopeasti. Näytti aivan siltä kuin olisi hänen amerikkalainen tyyneytensä siihen asti estänyt asiain kehittymistä. Ennenkuin hänen Rotterdamista lähettämänsä näköalakortti oli ehtinyt Dower Houseen, oli Itävalta lähettänyt Serbialle uhkavaatimuksensa, ja ennenkuin Cecily sai hänen Kölnistä kirjoittamansa kirjeen — käsiala oli tuota omituisen säännötöntä lajia, jonka pikakirjoitus ja kirjoituskone ovat muuttamassa amerikkalaisten erikoisuudeksi — alkoi Venäjä asettaa joukkojansa liikekannalle, ja Euroopan sodan mahdollisuus avautui selvänä nähtäviin ikäänkuin olisi avautunut esirippu, jonka turhanpäiväisiä koristeita edellisen viikon mieltäkiinnittävät tapaukset olivat olleet. Niin pakottavan tärkeä oli tämä ilmenevä todellisuus, että kiväärien salakuljetuksen jälkeen sattunut, dublinilaisten ampuminen kutistui mitättömäksi tapahtumaksi. Mr Britlingin mieli palautui rauhattomilta retkiltään yhä kiinteämmin tarkastelemaan kiitäviä myrskypilviä, jotka näköpiirin takaa kohoten kohta pimensivät koko taivaan. Hän katseli, katseli hämmästyneenä ja epäillen, katseli alituiseen toistelemansa, saksalaiseen terveeseen järkeen ja rauhanrakkauteen luottavan uskontunnustuksensa osaksi tulevia vastalauseita, hän katseli tuota koko persoonattomalla minällään, ja sill'aikaa hänen persoonallinen olemuksensa virtasi yhä syvemmässä ja ahtaammassa uomassa, kun äly ei sitä ohjannut. Hänen mielensä kaksilohkoisuus ei ollut milloinkaan ilmennyt selvempänä. Toisaalta näki mr Britlingin epäitsekäs äly totutun rauhan häviävän maailmasta niinkuin päivänvalo häviää vankikomerosta, kun ikkunaluukut lyödään kiinni; toisaalta mr Britling yksityishenkilönä huomasi koko sen miellyttävän virkistyksen, jota hänen ja mrs Harrowdeanin suhde oli tarjonnut, häviävän kiusalliseen, järjettömään riitaan. Hän ei halunnut menettää mrs Harrowdeania; sattunut välien särkyminen herätti hänessä syvää ja syvästi itsekästä levottomuutta. Se näytti suotta tekevän lopun siitä asiain järjestelystä, jonka erinomaisen tyydyttävä ja korvaamaton luonne oli ollut vasta hänelle selviämässä.
Hän ei tosin rakastanut mrs Harrowdeania. Tuo oli hänelle niin selvää kuin suinkin. Mutta toisaalta oli yhtä ilmeinen, joskin syrjäytetty ja huomiotta jätetty tosiasia, ettei mrs Harrowdean ollut juuri enempää häneen rakastunut. Koko jutun tyydytystä tuottavana puolena oli sen lemmettömyys ja ystävällinen intohimottomuus. Se soi heille tilaisuutta huolettomasti leikitellä lemmen kaikilla sanoilla ja menetelmillä. Mrs Harrowdean käsitteli kyyneleitä ja iloa kuin nöyriä palvelijoitaan, ja mr Britling voi esittää rakastaja-osaansa itsehillinnän joutumatta ollenkaan vaaraan. He täyttivät toistensa elämässä kauan tunnetun kaipuun — kunhan mrs Harrowdean vain olisi voinut hillitä merkillistä taipumustaan mustasukkaisuuteen ja sukupuolelleen ominaista kiusaamishalua. Mr Britling tunsi hänen noissa kohdissa rikkovan heidän suhteensa sääntöjä vastaan tuomalla siihen vakavia tosioloja, ja tuo särö oli nyt avartunut melkoiseksi juovaksi. Mr Britling tiesi hänen jokaisena järkevänä hetkenä pelkäävän tuota kuilua ja pyrkivän mikäli mahdollista sitä silloittamaan. Mutta ne syvät ja alkukantaiset vaistot, joiden tukahuttamisesta he olivat sanattomasti sopineet, pyyhkäisivät pois sovinnon siltarakennelmat.
Elleivät he saisi siltaa kuntoon, olisi kaikki lopussa, ja mr Britling tunsi sellaisen asiain kehittymisen johtavan mitä suurimpaan epätoivoon. Mrs Harrowdean lähtisi Oliverin lohduteltavaksi; hän; menisi Oliverille vaimoksi, ja mr Britling tunsi hänen kyllin hyvin ollakseen varma siitä, että hän auliisti julistaisi perheonneansa; toisaalta mr Britling, jolla ei ollut mitään vastaavaa Olivettea käytettävänään, jäisi jonkinlaiseksi henkiseksi vanhaksipojaksi vapaa-aikoineen ja ehtoopuolineen ja yleisine imartelun ja huvittelun kaipuineen — sanalla sanoen hän jäisi kammottavan yksinäiseksi. Mustasukkaisuus kiduttaisi häntä, ja siinä tapauksessa — tässä hän osui, oikeaan — hänen työnsä joutuisi kärsimään. Se ei voinut häntä viehättää niin kauan kuin tyydyttämättä jääneet epämääräiset pyyteet hänessä kuohahtelivat.
Ja kuten on tapana meidän yhä vielä ylenmäärin nuorekkaassa maailmassamme, alkoivat mr Britling ja mrs Harrowdean keskustella perin epäromanttisen suhteensa aiheuttamista asioista luottavaisin, vilpittömin ja nuorekasta innokkuutta uhkuvin sanoin — sehän on yhä ainoa käytettävissä oleva puhetapa — ja ajoittain mr Britlingin melkein onnistui uskotella itselleen, että hän tunsi mrs Harrowdeania kohtaan jotakin sen kiihkoisen rakkauden tapaista, jonka Mary oli hänessä muinoin sytyttänyt, ja että hänen menettämisestään johtuva, katkeruus ei ollut missään yhteydessä Pyecraftsin hauskuuden eikä minkään turvallisuustunteen kanssa. Todellisuudessa oli kaikkien näiden tunteenomaisten mahdollisuuksien kudelmassa ainoana nuoruudenraikkautensa säilyttäneenä osasena hänen ankara haluttomuutensa luovuttaa mrs Harrowdeania kenellekään muulle. Lisäksi hänessä oli vivahdus isällistä tunnetta, joka nuoremmalta mieheltä olisi puuttunut, ja se sai hänet innokkaasti miettimään, miten voisi estää mrs Harrowdeania tekemästä suurta tyhmyyttä: menemästä kiusalla naimisiin. Hän ajatteli, että koska tungettelevasta kosijasta hyvinkin voi sukeutua vaatelias aviomies, niin rehevänä vallitseva Oliver saattaisi kirvoittaa hänestä paljoa vilpittömämpiä kyyneleitä kuin hän tähän asti oli tottunut vuodattamaan. Mutta tämä jalomielisyys oli vain hänen pääasiallisesti itsekkään mustasukkaisuutensa valoisa reunuste.