3.
Mr Britlingin kirjoituspöydällä lepäsi kellon vieressä kömpelöllä englanninkielellä kirjoitettu kirje, jonka kuoreen kiinnitetty lappu ilmaisi, että se oli sensuurin avaama.
Norjassa oleva ystävällinen välittäjä oli kirjeellisesti ilmoittanut mr Britlingille, että hra Heinrichkin oli kuollut; hän oli kuollut haavoittuneena vankina Venäjällä muutamia kuukausia sitten. Hän oli haavoittunut ja joutunut vangiksi kärsittyään sitä ennen mitä suurimpia vaivoja Karpat-vuorten soliin suuntautuvan suuren venäläisen hyökkäyksen aikana varhain keväällä, ja hänen haavansa oli kääntynyt kuolettavaksi. Hän oli ajaksi hiukan toipunut, mutta sitten hän oli jälleen saanut vammoja eräässä saksalaisten ja kroatialaisten sotilaitten välisessä tappelussa, oli sairastunut ja kuollut. Ennen kuolemaansa hän oli kirjoittanut vanhemmilleen ja pyytänyt, että se viulu, jonka hän oli jättänyt mr Britlingin haltuun, jos mahdollista hankittaisiin takaisin. Selvää oli, että viulu sekä hänelle että heille nyt oli muuttunut vertauskuvaksi, johon liittyi monia muistoja.
Tämän kirjeen sisällys täytti lampun kellervän valopiirin; siihen oli vastattava, ja erilaiset vastausmahdollisuudet risteilivät mr Britlingin aivoissa karkoittaen kaikki aatteellisten kirjoitelmain suunnittelut. Hän ajatteli tuolla kaukana Pommerissa eläviä vanhoja vanhempia — hän luuli, mutta ei ollut aivan varma, että Heinrich oli ollut heidän ainoa poikansa — ja tuota iloisennäköistä, silmälaseilla varustettua nuorukaista, joka nyt lahosi ja maatui matalassa haudassaan Venäjällä…
Taaskin eräs poika menetetty — koko maailma menetti poikiaan…
Hän huomasi ajattelevansa Heinrichiä aivan samalla tavalla, joskaan ei yhtä kiinteästi, kuin omaa poikaansa, nimittäin järjettömästi särjettyjen toiveiden esineenä. Hänen mielessään ei päässyt ollenkaan vaikuttamaan se tosiasia, että Heinrich oli vihollinen ja että hänen kuolemansa "uuvutussodan" kannalta oli Hugh'n kuoleman vastapaino ja korvaus. Hän johtui suoraa päätä siihen perustavaan tosiasiaan, että molemmat olivat olleet kunnollisia ja hyviä nuorukaisia ja että sama asia oli ollut syynä kummankin kuolemaan…
Minkäänlaisen ajatustempun avulla hän ei voinut nähdä noita kahta nuorukaista toistensa vastustajina. Heidän välilleen ei voinut ajatella minkäänlaista kiistakysymystä. Molemmissa esiintyi jokseenkin samanlainen tieteellinen taipumus: Hugh'ssa kenties enemmän mielikuvituksen rohkeutta ja innostusta, Heinrichissä enemmän oppivaisuutta ja menetelmällisyyttä. Ja nyt oli sota murskannut heidät toisiaan vastaan…
Hän muisti, kuinka oli ensi kerran nähnyt Heinrichin asemalla ja miten nuorukaisen ylenpalttinen saksalaisuus oli häntä huvittanut. Lyhyttukkainen, heleän vaalea pää, jota peitti kellervänvalkoinen ylioppilaslakki, pisti esiin väkijoukosta ja liikuskeli sinne tänne nähtävästi tiedustelutarkoituksissa. Kasvot olivat vieraan kielen aiheuttaman ponnistelun vaikutuksesta tulipunaiset. Nuori mies oli puettu valkoiseen flanellipukuun, jota punaiset reunukset koristivat, hänen kenkänsä olivat valmistetut vihertävänkeltaisesta nahasta, joka ainoastaan saksalaisesta ylioppilaasta voi tuntua olevan chic, hänellä oli reppu selässään ja toisessa kädessään hän kantoi hyvin varovaisesti kallista viuluansa, tätä samaa viuluvainajaa. Toisessa kädessä oli puustaleikatulla kahvalla ja terävällä kenkäimellä varustettu keppi. Hän oli uskomattomassa määrin saksalainen. "Herr Heinrich!" sanoi mr Britling, ja samassa kantapäät jo iskivät yhteen kumarrusta varten, kumarrusta, johon otti osaa koko yläruumis ja jota eräs valtavaa vihanneskantamusta kuljettava eukko suuressa määrin häiritsi. Alusta loppuun asti säilytti hra Heinrich luontevassa englantilaisessa ympäristössään oman kumarruksensa — ja aina hän häiriintyi sitä suorittaessaan.
Saman vaikutuksen hän oli tehnyt aina: hieman jäykkä, hieman hullunkurinen, aina siisti, punakka ja menetelmällinen. Pojat pitivät hänestä ehdottomasti, samoin mrs Britling; kaikkien mielestä hän oli olento, josta sopii pitää. Hän ei moittinut koskaan mitään, luonnonhelmassa vietettyjä yhteiskekkereitä lukuunottamatta. Niitä hän ei hyväksynyt, hän ei ymmärtänyt, miksi koko perhe yht'äkkiä lähti johonkin villiin seutuun nauttiakseen ilman haarukkain ja veisten apua kylmiä ruokia vakavain puolipäivähetkien aikana. Hän esitti vastalauseensa mr Britlingille, kunnioittavasti, mutta hyvin varmasti. Hänen mielestään sisältyi heidän sopimukseensa, että hänen oli saatava ateria keitettyä ruokaa keskipäivällä. Muuten joutui hänen Magen hämmingin ja sekasorron tilaan. Iltaisin hän ei voinut nauttia ruokaa vakavasti ja menestyksellä…
Taipumus liian niukkaan itsensä ravitsemiseen ja jonkinlainen hienon hienon tuntehikkuuden puute olivat ainoat hra Heinrichin englantilaisissa toteamat puutokset. Epäilemättä hän piti englantilaisia tunteettomina. Hänen sydämensä tuli vielä huonommin tyydytetyksi kuin der Magen. Hän oli olento, jonka tunteet pyrkivät ilmautumaan; hän kaipasi suurta ystävyyttä, romanttisia suhteita, rakkautta. Hän teki urheita yrityksiä kunnioittaakseen ja ymmärtääkseen mr Britlingiä ja saadakseen hänet kaikessa hiljaisuudessa ymmärtämään itseänsä. Hän koetti päästä pitkille kävelyille ja syvällisiin keskusteluihin Hugh'n kanssa, hän koki täyttää sydämensä tyhjyyttä Cissie'llä ja vihdoin hän keksi Hicksonin tytössä ihmeellistä viattomuutta ja suloa. Tytön hiukset olivat palmikolla hra Heinrichin ensi kerran hänet nähdessä, ja tuo seikka teki hänestä melkein Margaretan. Tuo nuori mies oli vaatinut rakkautta, lämmintä ja täyttävää, aivan samoin kuin sopimukseen sisältyvää Mittagsessen'iään. Mutta näistä Essexin ihmisistä ei yksikään voinut häntä tyydyttää: he olivat hiljaisia, käsittämättömiä, he liukuivat hänen sydämensä pehmeiden ja ahnaiden sormien lomitse, niin että hänen lopulta täytyi turvautua omaan itseensä, kirjeitä kirjoitteleviin ystäviinsä Saksassa, Maud Hicksonin ihannoimiseen ja Billyn moraaliseen kasvatukseen. Billyn. Mr Britlingin muistiin palautui vihdoin tuo kuva: nuori Heinrich orava olkapäällään, joka niin usein oli häntä estänyt ehdottomasti tuomitsemasta Saksaa. Sellainen oli läheltä nähden eräs noista raakamaisista preussilaisista. Mitä kaunaa meillä ja hänellä oli ollut?…