Muitakin Heinrichiä koskevia muisteloja liihoitteli mr Britlingin haavelmissa. Heinrich hockeypelissä — hän juoksi erinomaisen nopeasti ja verraten taitamattomasti, joutui Lettyn petoksen ja ilkunnan esineeksi, juoksi päätä pahkaa eteenpäin ja taas taaksepäin heittäytyäkseen sitten pitkäkseen maahan, aivan uupuneena… Tai Heinrich vakavana ja tulipunaisena tuijottelemassa silmälasien läpi kortteihinsa "skatia" pelattaessa… Tai Heinrich venheessä isolla lammikolla, tai Heinrich uimassa, tai Heinrich mitä ihmeellisimmissä asennoissa päästäkseen lähelle Claveringsin puiston hirviä. Yhteen aikaan oli hänen kunnianhimonsa suurena päämääränä päästä aivan lähelle jotakin hirveä, niin että voisi koskea siihen… Tai Heinrich tekemässä luetteloita. Hänellä oli intohimoinen halu merkitä luetteloihin kirjoja, nuotteja ja mitä irrallisia esineitä hyvänsä, joita suinkin sopi ryhmitellä. Hänen rakkaampana huvinaan oli sommitella sanakirjojen leikattuihin reunoihin liitettäviä merkkejä, joiden avulla voi heti paikalla löytää hakemansa sanan. Hän oli ostanut kolme sanakirjaa ja leikannut niitten reunat päästen kerta kerralta yhä parempiin tuloksiin; hän toivoi varmaan ansaitsevansa suuren omaisuuden hankkimalla keksinnölleen patentin… Hänen huoneistaan kuului omituisia ääniä hänen etsiessään musiikkia viulustaan. Paikkakunnalle saapuessaan hän oli toivonut pääsevänsä "jonkin jouhikvartetin" jäseneksi. Mutta Matching's Easyssä ei ollut mitään jouhikvartettia. Hänen täytyi turvautua pianolaan, jonka kanssa hän yritti soittaa duettoja. Mutta pianola soittikin koko dueton yksin ja sillä oli nuoren Britlingin käsissä taipumusta kiusalliseen oikullisuuteen: äärimäinen nopeus vaihtui yht'äkkiä äärimäiseksi hitaudeksi…
Sitten muistui mieleen Heinrich vakavasti juttelemassa. Hänen silmälasinsa saivat hänen pyöreät, siniset silmänsä näyttämään suuremmilta kuin olivatkaan. Hän puhui elämänkäsityksestään, mitä uskoi ja mitä ei uskonut, tulevaisuudenunelmistaan ja -mahdollisuuksistaan.
Hän oli asettanut itselleen kaksi päätehtävää. Absoluuttiselta laajuudeltaan ne kenties olivat erilaiset, mutta niillä oli sama merkitys hänen sielunelämälleen. Ensimäinen niistä oli se, että hän kohta kun oli saanut tohtorinarvon kielitieteellisissä aineissa aikoi antautua kansainvälisen kielen kehittelijäksi: tarkoituksena oli yhdistää kaikki esperanton ja idon edut. "Sitten", sanoi hra Heinrich, "en luule enää milloinkaan syntyvän sotia". Toinen tehtävä, joka oli tärkeä ensinnäkin siitä syystä, että hra Heinrich niin mielellään työskenteli sen palveluksessa, mutta myöskin siksi, että hän uskoi sen tuottavan itselleen suuren omaisuuden ja siten mahdollisuutta ajaa täydellisen kielen asiaa, oli järjestelmän suunnitteleminen sanakirjojen reunaleikkauksia ja kaikenlaisia aakkosellisia hakukirjoja varten. Siitä piti tulla niin täydellinen, että tarvitsi vain kuljettaa kättänsä ja katsettansa pitkin sen kirjan reunaa, josta halusi tietoja noutaa, ja avata se "täsmälleen oikeasta kohdasta". Hänen aikomuksenaan oli kehitellä tätä keksintöä täysin saksalaisella perinpohjaisuudella. "Nyt", sanoi hän, "on minun ryhdyttävä tutkimaan niitä koneita, joita kirjanreunojen leikkaamisessa käytetään. Mahdollista on, että minun täytyy keksiä nekin." Siinä oli hra Heinrichin kaksipiippuinen elämänsuunnitelma. Noita suuntaviivoja hän oli noudattava ja siinä ohessa kehittelevä suurta, epämääräistä tunne-elämäänsä, joka näissä oloissa tuli niin huonosti tyydytetyksi…
Sellainen oli hra Heinrichin lyhyt tarina.
Tarina oli lopussa — aivan samoin kuin Hugh'n tarina oli lopussa. Ensimäistä nidosta ei koskaan tulisi seuraamaan toinen ja kolmas. Se päättyi ennenaikaiseen hautaan Venäjänmaalla. Reunaluettelon suuri aate ei tulisi koskaan saamaan patenttia, pianoladuettoja ei koskaan enää soitettaisi.
Mielikuvitus havaitsi vilahdukselta pienen hahmon, joka miehekkäästi ponnisteli Karpatien liejussa ja lumessa, näki sen horjahtelevan joutuessaan ensi kerran kokemaan granaattitulta, sijoitti sen keskelle hyökkäystä, pakoa, väsymystä ja nälkää ja kenties öistä väkirynnäkköä ja oli arvaavinaan milloin haavoittava luoti lensi. Sitten seurasi surkea vaellus vankeuteen, hävitettyyn, köyhtyneeseen ja katkeroituneeseen maahan. Likaisiin riepuihin käärittyjä haavoja, kipuja, toiminnan puutetta ja pieni, köyrtynyt ja murtunut Heinrich istumassa itsekseen hälisevässä joukossa, kuolettava haava ruumiissaan…
Hänellä oli tapana istua omituisessa asennossaan käsivarret ristissä päällekkäin olevain polvien varassa ja silmälasiensa lomitse syrjäsilmällä katsahdellen…
Niin hän varmaan oli istunut, ja pian sen jälkeen hän lepäsi kovalla vuoteella kärsien, hoidon puutteessa, ilman pienintäkään mukavuutta, makasi liikkumatta, kenties toisinaan ajatellen Matching's Easyä ja aprikoiden mitä Hugh ja Teddy mahtoivat toimia. Sitten hän joutui kuumeeseen, ja hänen maailmansa muuttui räikeäväriseksi, fantastiseksi ja rumaksi. Kunnes eräänä päivänä häneen valautui sanomaton uupumus, kivut vähenivät ja kaikki ajatukset ja muistot himmenivät himmenemistään…
Viulu oli tänään iltapäivällä tuotu mr Britlingin työhuoneeseen ja lepäsi nyt tuolilla ulomman ikkunan luona. Pieni, murtunut siru parka, ryöstetyn elämän pienoinen, surkea jäännös! Se lepäsi laatikossaan kuin pieni lapsi arkussaan.
"Minun täytyy kirjoittaa kirje hänen vanhalle isälleen ja äidilleen", mietti mr Britling. "Enhän voi ilman muuta lähettää tuota pientä viulu parkaa — sanaa sanomatta. Tässä surkuteltavassa mielettömän vihan myrskyssä sopinee lähettää ainakin ystävällinen tervehdys — ilman vihamielisyyttä.