Mr Britling taukosi kirjoittamasta, selaili noita papereita ja mietiskeli. Heinrichin kirjeet ja postikortit olivat joutuneet niiden joukkoon, samoin eräs Teddyn kirje…
Kirjeet vahvistivat valokuvien tekemää vaikutelmaa, joka muistutti mieleen, kuinka ystävällisiä ja miellyttäviä ihmiset voivat toisilleen olla. Ja nyt olivat kansalliskiihkon villiaasit tulleet potkimaan ja surmaamaan, epäluuloisuus, häikäilemätön ahneus ja pahuus olivat myrkyttäneet heidän mielensä, räjähdysaineita käyttelevät mielipuolet olivat muuttaneet tämän alkuperäisen hyvyyden vihan huudoiksi ja veren pärskeeksi. Kuinka hyviä ihmiset ovatkaan — kunnes rupeavat julmiksi! Hänen ajatuksissaan vilisi äkkiä pieniä juttuja ja kertomuksia ihmisten hyväntahtoisuudesta, joka oli murtautunut sodan pahantahtoisuuden läpi, molemminpuolisesta avusta, jota pahoin haavoittuneet saksalaiset ja englantilaiset olivat antaneet toisilleen maatessaan vierekkäin loassa ja pimeässä juoksuhautojen välillä, vankien ja heidän voittajainsa välisestä toveruudesta, saksalaisista ja englantilaisista, jotka veljeilivät joulun aikaan… Tuosta hän oli nähnyt valokuvia eräässä jokapäiväisessä sanomalehdessä…
Näiltä vaelluksiltaan hänen ajatuksensa palasi edessä olevaan tehtävään.
Hän koetti kuvata mieleensä Heinrichin vanhemmat. Hän otaksui heidät sivistyneiksi, kelpo ihmisiksi. Oli ilmeistä, että nuorukainen oli tullut hyvästä kodista, jossa ystävällinen henki vallitsi. Mutta hän kuvitteli heidät — itsekään tietämättä miksi — paljoa vanhemmiksi kuin itsensä. Kenties oli nuori Heinrich jossakin tilaisuudessa maininnut, että he olivat vanhoja — hän ei voinut muistaa. Hänellä oli omituinen halu kirjoittaa heille lohduttavaan sävyyn, ikäänkuin heidän menetyksensä olisi ollut surkuteltavampi kuin hänen omansa. Hän epäili, oliko heillä hänen valoisan mielenlaatunsa suomaa lohdutusta, voivatko he yhtä helposti kuin hän turvautua hänen omaksumaansa uskoon, oliko Pommerissa samaa lohduttavaa mahdollisuutta kirjoittaa tutkielmaa siitä, miten maailmaa paremmin hallittaisiin. Hän ei ajatellut tuota aivan selvästi, mutta se oli hänen tajuntansa pohjalla. Hän kirjoitti edelleen:
Jos ajattelette, ettei kumpikaan näistä pojista ole kaatunut yhteisen, jalon asian puolesta, vaan taistelussa toisiansa vastaan hallitsijahuoneiden, rajojen, kauppateiden ja sortavan ylivallan puolesta, niin minusta näyttää, että teidän täytyy tuntea tämä sota traagillisimmaksi ja kauheimmaksi tapaukseksi, mikä milloinkaan on ihmiskuntaa kohdannut.
Hän istui tuon kirjoitettuaan muutamia minuutteja miettien, ja kun hän jälleen ryhtyi kirjoittamaan, tuli jo ensimäisessä lauseessa näkyviin uusi ajatusura.
Jos lasketaan kuolleet ja haavoittuneet, niin tämä on historian kauhein sota; teille kuten minullekin on se ollut melkein äärimäistä henkilökohtaista tragiikkaa… Mustaa murhetta…
Mutta onko se kauhein sota?
En usko sitä. Voin kirjoittaa teille ja sanoa, etten todellakaan usko poikaimme kuolleen aivan suotta. Tuskamme ja ahdistuksemme eivät liene menneet hukkaan — kenties ne ovat välttämättömät. Ne voivat todellakin olla välttämättömät. Tässä minä nyt olen, ryöstettynä ja kurjana — mutta minussa elää toivo. Ei milloinkaan ennen ole sodan kude ollut niin tumma, minä myönnän sen. Mutta sodan tumma kude ei ole myöskään ollut koskaan niin hiukikulunut. Tuhansista kohdista paistaa valo sen läpi.
Mr Britlingin kynä pysähtyi.