Hänen huoneessaan vallitsi täydellinen hiljaisuus.
"Halpahintaista kaunopuheisuutta", virkkoi mr Britling vihdoin, äänessä erinomaisen katkera sävy.
Hän joutui epätoivoiseen riitaan tyylinsä kanssa. Tuskitellessaan omaa kykenemättömyyttään ajatusten ilmaisemiseen, puuttuvaa valtaansa noihin kapinallisiin sanoihin ja lauseparsiin nähden, jotka kaikki toivat mukanaan omia mielikuvayhtymiään ja virikkeitään siten eksyttäen hänet varsinaisen tehtävänsä ladulta, hän kokonaan unohti pommerilaiset vanhemmat. Hän luki uudelleen tuon epätyydyttävän lauseen.
"Se on kuin onkin totta", kuiskasi hän. "Se ilmaisee täsmälleen mitä tahdon sanoa…"
Täsmälleen?…
Hänen ajatuksensa kiintyivät tuohon sanaan… Kun on paljon sanottavaa, niin tyyli käy hankalaksi. Aivan kuin pitäisi liikaa lukua univormustaan taistelun alkaessa… Mutta toisaalta juuri siitä on pidettävä lukua taistelun alkaessa… Kaikki pitää olla järjestyksessä…
Hän otti uuden arkin ja yritti alkaa kolmeen kertaan.
"Sota on kuin tumma kude…"
"Sota on tummakuteinen esirippu, joka laskeutuu polkumme poikki."
"Sota on tiheä, tummakuteinen esirippu, joka laskeutuu ihmiskunnan kaiken toivon ja hyvyyden eteen. Mutta aina se on laskenut läpitseen joitakin valon pilkahduksia, ja nyt — minä en näe unta — nyt se käy hiukikuluneeksi ja sieltä täältä, tuhansista kohdista valo murtautuu läpi. Siitä meidän on kiittäminen näitä rakkaita poikiamme —"