Hänen kynänsä pysähtyi taas.
"Minun täytyy tehdä jonkinlainen luonnos", sanoi mr Britling.
5.
Kolme tuntia myöhemmin mr Britling kirjoitti päivänvalossa, vaikka hänen työlamppunsa vielä paloi, ja hänen kirjeensä vanhalle Heinrichille oli tuskin vieläkään muuta kuin kirjettä varten kerätty aineskokoelma. Mutta aines alkoi järjestyä suurin piirtein ja mr Britlingin tarkoitukset alkoivat pukeutua vastaaviin muotoihinsa. Hänestä oli nyt selvää, ettei hän enää kirjoittanut yksilöllisesti rajoitettuna henkilönä noille kahdelle yksilölle, jotka surren elivät männikön keskellä sijaitsevassa vanhassa, suuressa, korkeaseinäisessä, jyrkkäkattoisessa kodissa, jonka kuvaa Heinrich oli kerran hänelle näyttänyt. Hän tunsi heitä liian vähän voidakseen niin henkilökohtaisesti heidän puoleensa kääntyä. Hän tajusi, ettei hän kirjoittanut mr Britlinginä, vaan englantilaisena — muuta hän ei voinut heille merkitä — ja hän kirjoitti heille saksalaisina; hän ei voinut heitä toisin käsittää. Hän oli ryöstetty Englanti kirjoittamassa ryöstetylle Saksalle…
Hän ei enää kirjoittanut erityisen pojan erityisille vanhemmille, vaan koko sille kärsimyksen, tuskan, katkeruuden ja uupumuksen valtavalle määrälle, mikä lepäsi "rintaman" esiripun takana. Hitaasti, mutta varmasti oli Saksan miespuolinen väestö katoamassa. Siinä yön hiljaisuudessa istuessaan hän ajatteli, että keskusvalloilta oli kaatunut vähintään kaksi miljonaa miestä ja että yhtä suuri määrä oli raajarikkoja ja työkyvyttömiä. Siihen verrattuina olivat meidän brittiläisten häviöt vähäiset, vaikka ne aikaisempien kokemustemme mittakaavaa käyttäen olivatkin suunnattomat ja kaikkialle ulottuvat. Suuremmat armeijamme saivat vielä kärsiä, ja me olimme auttamattomasti menettäneet hiukan enemmän kuin neljännesmiljonan. Mutta murhenäytelmän uhka alkoi kasaantua meidän kohdallemme. Me tiesimme jo nyt riittävästi ymmärtääksemme miltä todellisuuden täytyi tuntua niissä Saksan kodeissa, joihin nuo kaatuneet miehet eivät milloinkaan palaa…
Jos Englannilla vielä oli suurin osa laskuansa maksamatta, olivat ranskalaiset jo maksaneet lähes viimeistä ropoa myöten. He olivat varmaan menettäneet jo melkoista enemmän kuin miljonan miehiään ja yhä he vuotivat verta. Idässä oli Venäjä kadottanut paljoa enemmän kuin miehen miehestä tässä elämän joukkohävityksessä. Vähän ajan kuluttua ei enää mikään sensuuri kykenisi tukahduttamaan kansojen ääntä. Ei tulisi enää olemaan puhe kunniasta ja valloituksista, hegemonioista ja kauppateistä; olisi vain vainajiansa itkevä Eurooppa…
Sen Saksan, jolle hän kirjoitti, tulisivat muodostamaan lesket ja lapset, nälistyneet pojat ja tytöt, raajarikkoiset miehet, vanhat miehet, miehet, jotka olivat menettäneet veljensä, sukulaisensa, ystävänsä ja toiminnanhalunsa. Ei mikään maalla tai merellä saavutettu loistava voitto voinut pelastaa Saksaa tuosta kohtalosta. Samoin kävisi Ranskan, Venäjän ja vihdoin Englannin, suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Ennen sotaa ei ollut olemassa mitään sellaista Saksaa, johon englantilainen olisi voinut vedota. Saksa oli ollut uhka, vaara, marssivain, aseistettujen miesten aikaansaama kauhistuttava tanteren töminä. Silloin oli ollut yhtä mahdotonta puhua Saksalle kuin pysähdyttää Kaiserin toitottava auto Unter den Lindenillä ja pyytää saada hiukan rauhassa keskustella hänen kanssaan. Mutta Saksalla, joka oli katsellut kaikkia tehtyjä hyökkäyksiä hieman epäilyksensekaisella ylpeydellä, oli nyt silmät täynnä kyyneleitä ja verta. He olivat uskoneet, he olivat totelleet, mutta mitään todellista voittoa ei ollut tullut. Se taisteli yhä edelleen, verta vuotaen ja tuskissaan hävitti voimiaan ja koko maailman voimia ilman muuta huomattavissa olevaa tulosta kuin uupumus; niin tarmokas se oli, niin uskollinen, niin ylpeä ja niin äärimäisen typerä. Ja ajattelevan Saksan, millainen se ennen sotaa lieneekään ollut, täytyi nyt olla jotakin jäännösmäistä, jotakin työlampun ääreen jätettyä, joka samoinkuin hänkin mietiskeli, suri ja laski häviöitä, tuijotellen synkkään tulevaisuuteen…
Sille hän kirjoitti, tuolle epämääräisesti aistimalleen olennolle hänen omaa valopiiriään muistuttavan valoläikän ulkopuolella — olennolle, joka oli Heinrichin isä, joka oli suuri Saksa, Saksa, joka on ollut aikaisemmin olemassa, ja joka tulee elämään senkin jälkeen, kun kotkat ovat lakanneet räpyttelemästä…
Poikamme, kirjoitti hän, ovat kaatuneet taistellen toisiaan vastaan. He ovat taistelleet niin hämäristä syistä, että Saksan sanomalehdistö yhä vielä vilkkaasti väittelee siitä, mitkä nuo syyt olivat. Meille oli aiheena se, että Belgiaan hyökättiin ja että Ranska oli joutumassa perikatoon. Mikään muu ei olisi saanut Englantia ryhtymään taisteluun teitä vastaan. Mutta minkätähden te hyökkäsitte Belgiaan ja olisiko sitä jotenkin voitu estää, sitä emme tiedä vielä nytkään. Ja tätä sotaa jatkuu yhä, yhä kuolee lisää nuorukaisia, ja nuo miehet, jotka eivät ole mukana taistelussa, nuo sanomalehtien toimituksissa ja ministeriöissä istuvat miehet, ne suunnittelevat sotaretkiä, iskuja ja vastaiskuja, jotka eivät muodosta mitään ajateltavissa-olevaa suunnitelmaa. Mutta nyt heitä on odottamassa eräs asia, joka on sotaa kauheampi. Se on tilinteon päivä oman kansansa edessä.
Minkä puolesta me olemme taistelleet? Minkä puolesta me taistelemme? Tiedättekö te? Tietääkö kukaan? Miksi minä uhraan viimeiset voimani ja te kaikki mitä teillä on jäljellä käydäksemme tätä sotaa toisiamme vastaan? Mitä voittoa meillä on siitä, että tuotamme toisillemme vieläkin enemmän kärsimystä? Miksi liikkuisimme yhä edelleen kuin lankanuket kruunattujen vähämielisten ja järjettömäin diplomaattien käsissä? Jos me olisimmekin olleet mykkiä ja taipuvaisia aikaisemmin, eikö poikiemme veri nyt huuda meille, että tämä mielettömyys on lopetettava? Me olemme sallineet noiden ihmisten lähettää poikamme kuolemaan.