Nämä pojat, nämä toiveet, sota on surmannut…
Se katkelma loppui tuohon. Mr Britling keskeytti lukunsa hetkiseksi.
"Mutta onko se ne surmannut?" kuiskasi hän…
"Jos sinä olisit elänyt, rakas poikani, niin sinä ja sinun Englantisi olisitte puhuneet nuoremmalle Saksalle — paremmin kuin milloinkaan minä…"
Hän selaili taaksepäin, luki sieltä täältä, ja hänen tyytymättömyytensä kasvoi.
9.
"Tutkielma", virkahti mr Britling.
Milloinkaan ei mr Britling ollut tuntenut niin selvästi olevansa heikko, yksinkertainen, tietämätön ja ajattelematon kirjoittelija eikä hän ollut milloinkaan tuntenut niin vuorenvarmaa vakaumusta, että Jumalan henki puhui hänessä ja että hänen tehtävänään oli ottaa jollakin tavoin osaa uuden elämänjärjestyksen luomiseen maan päällä. Se oli kenties häviävän mitätön osa tehtävän suuruuteen verrattuna, mutta hänelle se oli nyt tuleva ylimmäksi tarkoitusperäksi. Hänelle tuotti sietämätöntä tuskaa, että hänen palveluksensa kaikista hänen innokkaista toivomuksistaan huolimatta osoittautuivat niin ala-arvoisiksi laadultaan ja niin heikoiksi suunnittelultaan. Aina hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi saamaisillaan selvästi ja kauniisti lausutuksi mitä tarkoitti, ja aina hän havaitsi, ettei kirjoittamansa osunutkaan ytimeen, että se antoi arvottoman väärennyksen sydämen elävän tunnon asemesta, aina hän huomasi yrityksensä heikoiksi ja riittämättömiksi. Tässä tapauksessa hän oli aluksi luullut kultaisen kirkkaasti näkevänsä veljeyden, anteeksiannon, yhteisen kutsumuksen hyvän sanoman. Kenelle sopisikaan paremmin lähettää sellainen sanoma kuin noille sureville vanhemmille? Keneltä tullen se voisi tehokkaammin vaikuttaa kuin häneltä itseltään? Nyt hän oli lukenut kirjoittamansa esityksen. Hänen väsyneestä mielestään se tuntui surkuteltavan haalealta yritykseltä. Siinä ei ollut valoa, siinä ei ollut syvyyttä. Se oli kuin jossakin keskusteluseurassa annettu lausunto.
Häntä vaivasi mieleen kuvautuva vanha saksalainen pariskunta
hämmästyneenä tarkistelemassa silmälasiensa läpi hänen kirjeeseensä.
Kenties hänen ällistyttävät yleistyksensä loukkasivat heitä salaa.
Miksi tuo englantilainen meille saarnaa? saattoivat he kysyä.
Hän nojasi väsyneesti tuolinsa selustimeen, leuka rintaa vasten vaipuneena. Hetkisen hän oli ajattelematta mitään ja luki sitten sen rivin, johon katse osui:
"Nämä pojat, nämä toiveet on sota surmannut."