Nuo sanat viipyivät hetken hänen mielessään.
"Ei!" sanoi mr Britling pontevasti. "He elävät."
Ja äkkiä syntyi hänen mielessään aatos, ettei hän ollutkaan yksin. Oli olemassa tuhansia ja kymmeniä tuhansia hänenlaisiaan miehiä ja naisia, jotka halusivat samoinkuin hän lausua sovinnon sanan. Esteitä ei ollut yksin hänen kätensä tiellä… Ranskalaisia ja venäläisiä istui samassa hiljaisuudessa samoja vaikeuksia aprikoiden. Oli saksalaisia, jotka hakivat hänen luokseen johtavaa tietä. Nytkin, hänen istuessaan kirjoittamassa. Ja nyt hän tunsi ensi kerran selvästi erään läsnäolon, jota hän viimeksi kuluneina viikkoina oli usein ajatellut, läsnäolon niin läheisen, että se oli hänen silmäinsä sisäpuolella, hänen aivoissaan ja käsissään. Se ei ollut mikään harha-aistimus; se oli välitön ja todellinen tunne. Siinä oli Hugh, Hugh, jota hän oli luullut kuolleeksi, siinä oli nuori Heinrich, elävänä hänkin, siinä oli hän itse, siinä olivat nuo toiset, jotka etsivät, siinä olivat nuo kaikki, mutta vielä jotakin enemmän, siinä oli Mestari, ihmissuvun johtaja, siinä oli Jumala, läsnä hänessä, ja hän tiesi, että siinä oli Jumala. Koko ajan hän oli hapuillut pimeässä, luullut olevansa yksin louhikoiden, rotkojen ja armottomuuden keskellä, ja äkkiä olikin käsi, varma, luja käsi koskettanut hänen kättänsä. Ja ääni hänen sisässään kehoitti häntä olemaan rohkealla mielellä. Tuona hetkenä ei tapahtunut mitään taikatemppua; hän oli yhä heikko ja oli väsynyt, alakuloinen kaunopuhuja, hyvä aie varustettuna huonoilla edellytyksillä. Mutta hän ei ollut enää yksin eikä onneton, hän ja epätoivo eivät enää kuuluneet samaan maailmaan. Jumala oli hänen vierellään, oli hänessä ja hänen ympärillään… Tämä oli mr Britlingin elämän ratkaiseva käännekohta. Se oli niin kepeätä kuin huhtikuinen aamupilvi; se oli niin suurta kuin luomisen ensimäinen päivä. Muutaman hetken hän vielä istui hiljaa, leuka rintaa vasten ja kädet riippuen. Sitten hän nousi ja veti syvään henkeään…
Tuo oli tullut melkein kuin itsestään selvänä asiana.
Viikkokausia oli hänen mielensä askarrellut tuossa aatoksessa. Hän oli puhunut Lettylle tästä rajallisesta Jumalasta, joka johtaa ihmisen vaellusretkeä ajan ja paikan piirissä. Mutta tähän asti oli Jumala merkinnyt hänelle vain älyn avulla käsitettävää asiaa, teoriaa, väitettä, sellaista, mistä voi puhua, mutta jota ei todella tunne… Mr Britling oli tähän asti ajatellut Jumalaa niinkuin joku henkilö, joka on tullut tyhjään taloon, kauniiseen ja miellyttävään, missä kaikkialla tuntuu hienon persoonallisuuden aavistus. Kun vieras sitten koettaa ominpäinsä perehtyä ympäristöönsä, kuuleekin hän etehisestä kotiin saapuvan isännän hyvän, ystävällisen äänen…
Hänen ei tarvinnut joutua epätoivoon sen vuoksi, että hän itse kuului heikkojen joukkoon. Jumala oli todellakin hänen kanssaan ja hän Jumalan kanssa. Kuningas saapui omiensa luo. Keskellä pimeyttä ja sekaannusta, painajaisunen kaltaisia kauheuksia ja suuren sodan kaameata typeryyttä taisteli Jumala, Maailman Tasavallan päämies, päästäkseen vallitsemaan. Kunhan teki parhaansa ja kaikki minkä voi niin valtavan suuren asian hyväksi, niin mitä merkitsi, jos suoritettu osuus tuntuikin pieneltä ja mitättömältä?
"Olen ajatellut liian paljon itseäni", virkkoi mr Britling, "ja mitä tekisin omin neuvoin. Olen unohtanut sen, joka on kanssani…"
10.
Hän selaili jäljellä olevan osan yöllä kirjoittamaansa ja luki sen nyt ikäänkuin se olisi ollut toisen miehen työtä.
Tämä muistiinpanojen jälkiosa oli katkonaista ja epäselvällä käsialalla kirjoitettua.