"Tehkäämme itsestämme maailman järjestyksen vartijoita ja suojelijoita…"
"Ellei muusta syystä, niin rakkaudesta vainajiamme kohtaan…"
"Vihkiytykäämme palvelukseen. Omistautukaamme koko sielullamme ja koko sydämellämme täydentämään ja kehittelemään kansanvallan menetelmiä ja ikuisiksi ajoiksi poistamaan kuninkaat ja keisarit ja pappisjuonet ja seikkailijajoukkiot, kauppasaksat, pääomankasaajat ja keinottelijat, jotka ovat viekoitelleet ihmiskunnan tähän veren ja vihan rämeikköön — johon poikamme ovat hukkuneet — jossa me yhä kahlaamme…"
Kuinka avuttomalta tuo vinkuva kehoitus kuulostakaan! Sävy muuttui riiteleväksi.
"Jotka ovat viekoitelleet", luki mr Britling punniten tuota lausepartta.
"Jotka ovat kanssamme langenneet", hän korjasi…
"Tulee niin kiukkuiseksi ja katkeraksi — luullakseni siitä syystä, että tuntee itsensä yksinäiseksi. Koska tuntee, etteivät samat syyt ole yhtä päteviä heille kuin itselle. Raivostuu tuntiessaan heidän äänettömän ja välinpitämättömän vastalauseensa ja unohtaa sen Voiman, jonka osana itse on…"
Sivu, joka sisälsi tuon arvostelunalaisen lauseen, oli muuten tyhjä, paitsi että vinosti sen poikki oli kirjoitettu huolellisella käsialalla "Hugh" ja "Hugh Philip Britling"…
Seuraavalle lehdelle hän oli kirjoittanut: "Rakentakaamme Maailman Tasavallan rauha näiden raunioiden keskelle. Tulkoon siitä meidän uskontomme, meidän kutsumuksemme."
Siihen hän oli pysähtynyt.