"Elämä on ollut taistelua alusta alkaen. Meidän jokaisen yläpuolella lepää viidenkymmenen miljonan murhan peritty kirous."
Tuollaisiksi sanoiksi muovautuivat mr Britlingin ajatukset, kun hän eräänä maaliskuun yönä viluisena ja alakuloisena vaelsi kaislaniittyä pilvisen taivaan alla. Jonkin pienen eläimen kuolonhuuto, joka äkkiä kajahti kaukaa metsiköstä, oli pannut tämän mielikuvasarjan alulle. "Elämä kenties taistelee perityn kirouksen alaisena", mietti hän. "Miten lähelle kristillistä teologiaa minä monesti palaankaan!… Ja sitten tapahtuu lunastus verenvuodatuksen muodossa."
"Elämä, kuten kapinoiva lapsi, taistelee itseään vapaaksi vihan herruudesta, joka on siitä tehnyt mitä se on."
Mutta tuontapainen oli mr Britlingin käsitys gnostisismista eikä oikeaoppisesta kristillisyydestä. Hetken aikaa hän palautteli mieleensä teologisten opintojen kalvenneita muistoja. Mikä olikaan gnostikkojen aate ollut? Että vanhan testamentin jumala oli uuden testamentin paholainen? Ei, tuohan oli manikealaisten aate!…
Tummien pensasaitojen välissä mr Britling piankin luopui yrityksistään herättää jälleen eloon, mitä oli nuoruudessaan saanut selville niistä ihmissuvun ikivanhoista mietteistä, joiden tarkoituksena oli ratkaista tuhansien mietteiden ratkaisemattomia ongelmia. Onko viha ollut välttämätön, onko se yhä välttämätön ja tuleeko se aina olemaan välttämätön? Onko elämä aina ja kaikkialla ikuista taistelua? Kaniini on nopsa, aina varuillaan ja estyy rappeutumasta kivulloiseksi, ryömiväksi ruohonsyöjäksi siitä syystä, että portimo on sen alinomaisena uhkana. Mitä olisi elämä ilman sodan portimoa?… Sota on tosin murhaamista, mutta eikö rauha ole rappeutumista?
Näinä vaellusöinään ensimäisenä sotatalvena mr Britling suunnitteli uutta teosta, jonka oli määrä tunkeutua verrattomasti syvemmälle kuin tuo kepeän pintapuolinen "Nyt sodat loppuvat". Sen piti saada nimekseen "Vihan anatomia". Tarkoituksena oli hyvin luotettavaan tapaan käsitellä vihan tehtävää kelvottomuuden vastamyrkkynä. Niin kauan kuin ihmiset ovat velttoja, täytyy ihmisten olla julmia. Tuo vakaumus juurtui häneen…
Siitä huolimatta, että mr Britling inhosi sotaa, ei hän kuitenkaan voinut pitää millaista rauhaa hyvänsä sotatilaa parempana. Jos sota aiheuttaa hävitystä ja julmuuksia, niin rauha voi aiheuttaa tylsyyttä, moraalista vajoamista, ahnetta kokoomishimoa ja itsekästä nautinnonhimoa. Sota on kuria, joka tulee pahan eduksi, mutta rauha voi olla herpautumista pois hyvästä. Köyhä voi olla yhtä onneton rauhan kuin sodan aikana. Huonon rauhan mädännyttävät voimat ja sodan viha ja hävitys ovat vain huonosti järjestettyjen inhimillisten suhteiden kaksi eri puolta. Eikö mikään suuri rauha ole mahdollinen, rauha, joka ei ole vain voimainkokoomista tarkoittava välihetki jatkuvassa surma- ja hävitysnäytöksessä, vaan jalon, luovan elämän kausi, rakentamisen, keksintöjen, kauneuden ja tutkimuksen kausi? Hän muisti, niinkuin muistetaan vainajaa, kuinka hän ennen oli unelmoinut suuria kaupunkeja, ihanaa vapautta, tulevaa aikakautta, ihmeellistä ihmiskyvyn laajentumista, tulevaisuuden tiedettä, joka olisi valkeutta, ja taidetta, joka voisi olla voimaa…
Mutta olisiko aikaisempi rauha milloinkaan voinut johtaa siihen?…
Ja vihdoin: olivatko sellaiset näyt milloinkaan olleet muuta kuin turhaa haavetta? Eikö sota ollut vain paljastanut todellisuutta?…
Hän tuli eräälle veräjälle ja seisahtui nojaamaan siihen.