Oli pimeä ja sataa tihuutti. Hän nosti kauluksen pystyyn ja katseli puiden ja pensaiden epämääräisiä ääriviivoja, jotka häämöttivät yössä odotellen synkkää aamua. Hän oli viluinen, nälkäinen ja väsynyt.
Kenties hän vaipui horroksiin. Ainakin hän näki näyn, varsin todenmukaisen ja selvän, näyn, joka ei missään suhteessa muistuttanut mitään Utopia-unelmaa.
Hän oli näkevinään miten miina äkkiä räjähti suuren, merellä liikkuvan laivan alla, miten miehet huusivat ja naiset nyyhkyttivät ja kyyristyivät ja häilyviä valoja leikki sateessa tummilla aalloilla. Sitten kuva vaihtui maataistelua esittäväksi: valonheittäjäin hohde liehahteli läpi sateen, granaatit välkähtelivät kaameasti, miehet, jotka näkyivät tummina varjokuvina punaisten liekkien taustalla, juoksivat esiin pistimet ojossa, luiskahtelivat ja kierivät liejussa ja hyökkäsivät vihdoin vihollisen juoksuhautoihin kohottaen huudon, joka tuulessa vaimeni…
Sitten hän oli jälleen yksin ja tuijotteli yli kostean, tumman kentän kohti muodottomain puiden epäselviä latvoja.
9.
Sodan kauheus, joka näihin asti oli ilmennyt ainoastaan yhä lisääntyvänä sarjana tiedonantoja, kertomuksia, huhuja ja epäluuloja, ojensi nyt äkkiä ja ikävästi yllättäen käsivartensa kohti Essexiä ja haavoitti oudon julmasti mr Britlingiä aina sydänjuuriin saakka. Myöhään eräänä iltapäivänä saapui sähkösanoma Filmington-on-Sea'stä, mihin täti Wilshire oli asettunut virkistämään mieltänsä sen jälkeen kun oli tehnyt sarjan vieraskäyntejä Yorkshiressa ja nummiseuduilla. Hän oli "sangen vakavasti vioittunut" erään yöllä suoritetun saksalaisen ilmahyökkäyksen aikana. Aamulehdet eivät olleet maininneet sanaakaan koko hyökkäyksestä. Täti halusi nähdä mr Britlingin.
Suppeassa sähkösanomassa oli vielä huomautus, että oli "parasta tulla heti".
Mrs Britling auttoi häntä matkalaukun varustamisessa ja tuli mukaan asemalle ajaakseen automobiilin takaisin kotiin, koska puutarhurin poika, joka tähän asti oli suorittanut tuollaisia pikku tehtäviä, nyt oli ammattitaidottomana työmiehenä astunut Chelmorfordin ampumatarvetehtaan palvelukseen. Mr Britling istui hitaasti kulkevassa junassa, joka kuljetti häntä halki maaseudun kohti Filmingtonia, eikä voinut ollenkaan käsittää, mitä vanhalle tädille oli tapahtunut. Vaikka hänestä itsestäänkin tuntui järjettömältä, oli hänen mielessään kuitenkin ajatus, että tällainen häiritseminen oli tädille oikein luonteenomaista. Täti oli aina ollut niin luja ja järkähtämätön eukko, ettei hän, ennenkuin näki, voinut kuvitella häntä vakavasti ja surkuteltavasti vioittuneena…
Sairaalassa hän tapasi tädin, joka tosiaankin oli saanut vakavia vammoja. Hän oli murskautunut jotenkin monimutkaiseen tapaan, niin että yläruumis oli jäänyt vioittumatta, ja nyt hän makasi monen pieluksen varassa. Murtuneiden, sidottujen raajojen ja raadellun alaruumiin peitteeksi oli vedetty lakana ja huopapeitto. Mr Britling sai tietää, että oli käytetty morfiinia tuskien lieventämiseksi, mutta luultavasti kärsimykset taas kohta alkaisivat. Hän puolittain istui vuoteessaan ikäänkuin jonkinlaisessa valtaistuinasennossa, hyvin valkoisena ja hiljaisena, ja hänen voimakas profiilinsa suurine nenineen, hänen vanukkeinen tukkansa sekä eräänlainen arvokkuus tekivät hänet pikemmin jonkin huomattavan, hyvin iäkkään miehen — esimerkiksi vanhan paavin — kuin vanhan naisen näköiseksi. Sen jälkeen kun hänet oli puettu ja asetettu vuoteeseen, ei hän ollut virkkanut muuta kuin "lähettäkää hakemaan Hughie Britlingiä, Dower House'ista, Matching's Easy'sta; hän on paras koko joukossa". Hän oli hanakasti toistanut osoitetta ja kiitostaan kerran toisensa perästä, ikäänkuin lihavin kirjakkein, vielä sittenkin, kun hänelle oli vakuutettu, että sähkösanoma oli pantu matkaan.
Yöllä sanoivat hänen puhuneen mr Britlingistä.