Mr Britling ei ollut aluksi varma, tajusiko täti hänen läsnäolonsa.
"Tässä minä nyt olen, täti Wilshire", virkkoi hän.
Täti ei antanut merkkiäkään.
"Sisarenpoikanne Hugh."
"Keskinkertainen ja tyhmä", virkkoi täti sangen selvästi.
Mutta hän ei tarkoittanut mr Britlingiä. Hän haasteli jostakin toisesta henkilöstä.
Hän jutteli: "Ei olisi pitänyt ilmoittaa, että minä olen täällä. Vakoojia on kaikkialla. Kaikkialla. Täällä on nytkin vakooja — tai möhkäle, joka on hyvin vakoojan näköinen. Väittävät, että se on kuumennuspullo. Väittävät… Niin, miksei, minä myönnän — mieletöntä. Mutta minua ovat vakoojat ahdistaneet. Lukemattomat vakoojat. Lukemattomat, lukemattomat vakoojat. He keksivät ihan uskomattomia… Hän ei ole koskaan antanut minulle anteeksi…
"Kaikki tämä vain maton takia. Palatsimaton. Joka ei ollut minun hallussani. Minä sanoin mitä ajattelin. Hän tiesi, että minä sen tiesin. Minä en sitä koskaan salannut. Niin minut ajettiin pois. Vuosikausia minä olen miettinyt kostoa. Nyt se on hänellä. Mutta mitä se maksaa. Ja ne nimittävät häntä keisariksi. Keisariksi!
"Hänen käsivartensa on kuivettunut; hänen poikansa — vähämielinen.
Hän on kuoleva — ilman arvoa…"
Hänen äänensä heikkeni, mutta oli selvää, että hän tahtoi sanoa jotakin lisää.