"Minä olen täällä", sanoi mr Britling. "Sisarenpoikanne Hughie." Täti kuunteli.
"Voiko täti ymmärtää minua?" kysyi mr Britling.
Täti muuttui äkkiä vakavaksi, helläksi olennoksi. "Poika kulta!" sanoi hän ja näytti etsivän muististaan jotakin, mitä ei löytänyt.
"Sinä olet aina ymmärtänyt minua", koetti hän sanoa.
"Sinä olet aina ollut hyvä poika minua kohtaan, Hughie", sanoi hän sangen laimeasti ja lisäsi muutaman hetken hiljaa mietittyään: "au fond".
Senjälkeen hän oli vaiti muutamia minuutteja eikä välittänyt mr
Britlingin kuiskauksista.
Sitten hän taas muisti mitä hänen mielessään oli ollut. Hän ojensi kätensä ja haparoi mr Britlingin hihaa.
"Hughie!"
"Tässä minä olen, täti hyvä", sanoi mr Britling. "Tässä minä olen."
"Älä salli hänen saada käsiinsä sinun Hughiasi… Liian hyvä siihen, niin liian — liian hyvä… Ihmiset sallivat näitten sotien ja intohimojen temmata itsensä mukaansa… He panevat niihin liian suurta painoa… Ne eivät ole — ne eivät ole sen arvoisia. Älä salli hänen saada käsiinsä sinun Hughiasi."