13.
Mr Britling palasi kotiinsa neuvottomana ja syvästi kuohuksissaan. Hänessä eli viheliäinen tunne, että Teddyn asiat olivat paljoa vakavammat kuin mitä hän oli yrittänyt Lettylle uskotella; tuo "haavoittunut ja kadoksissa" merkitsi todellisuudessa sitä, että mies oli jätetty sangen kaameiden mahdollisuuksien varaan. Hän oli huolissaan Teddyn vuoksi ja vielä enemmän mrs Teddyn vuoksi, jonka jokainen äänenpaine ja ele ilmaisi vieläkin kaameampia aavisteluja kuin hänen. Ja tuo järjetön tunne, että hän oli vastuunalainen, koska oli auttanut Teddyä saamaan upseeriarvon, oli viheliäisempi kuin milloinkaan ennen. Hän ihmetteli, ettei Letty ollut syytänyt hänelle herjaavia syytöksiä.
Tämä tapaus oli yhdellä iskulla sivaltanut pois sen suojelevan tottumuskuoren, joka oli ehtinyt muodostua Hugh'n lähdön jättämään haavaan. Jälleen oli hänen edessään vain tuo yksi huono mahdollisuus viidestä…
Hallissa oli Hugh'n lähettämä kirje, joka oli saapunut myöhemmässä postissa. Sen näkeminen vaikutti keventävästi mieleen…
Hugh oli ollut ensimäisen vuoronsa juoksuhaudassa.
Ennen lähtöänsä hän oli luvannut velipuolilleen kuvailla laveasti ja seikkaperäisesti, miltä juoksuhaudoissa oikein näytti. Nyt hän täytti lupauksensa. Hän oli ilmeisesti kirjoittanut siinä mielessä, että kirje annettaisiin pikkupoikienkin luettavaksi.
"Kertokaa pikkuveikoille, että minä olen iloinen, jos he menevät Brinsmeadin kouluun. Myöhemmin he luullakseni jatkavat Statesministerissä. Otaksun, ettette tahdo lähettää heitä niin kauas näinä levottomina aikoina…
"Siirtyäkseni nyt näihin juoksuhautoihin, joista olen luvannut kertoa. Tärkeintä on ensinnäkin tietää, että ne ovat ahtaita. Ne muodostavat jonkinlaisen negatiivisen seinän. Eniten ne muistuttavat jättiläismäisiä maan rakoutumia… Mutta ehkä on parempi, jos aloitan kertomalla kuinka sinne tulimme. Me lähdimme matkaan kello yhden tienoissa yöllä kantaen kaikkea, mitä vain voitte kuvitella sotilaalla olevan; minulla oli lisäksi pata — vettä täynnä. Useimmilla pojilla oli polttopuukantamuksia ja muutamilla oli ylimääräisiä leipävaroja. Me marssimme majapaikastamme suunnilleen peninkulman tietä pitkin, poikkesimme sitten pelloille, tulimme pian eräälle kummulle ja katosimme polveilevain juoksuhautojen labyrinttiin, jonka läpi oli kuljettava etulinjoille. Nuo haudat ovat paljoa enemmän kuin miehenmitan syvyisiä. Ei näe mitään. Aivan kuin kulkisi saviseinäisen solan läpi. Siellä liikutaan hanhenmarssissa. Tavantakaa joku kompastuu sadevettä varten kaivettuun laskuojaan, manailee jalan vajoamista tai työkkää edellänsä kulkevaa selkään. Tuota menoa tuntuu kestävän tuntikaupalla. Ainakin se kesti tunnin, joten otaksun, että kuljimme pari kolme englanninpeninkulmaa. Eräässä kohden me kuljimme yli syvänteen ja ojan, jonka reunoilla oli hiekkasäkkejä ja lauta-aita. Yläpuolellamme näkyivät tähdet ja silloin tällöin valaisi juoksuhaudan reunoja jonkinlainen raketti, joka sinkosi ilmoille ja näytti meille välähdykseltä jonkin puunlatvan tai etäisen tehtaan katon. Sitten oli eteneminen hetken aikaa vaikeampaa, kun silmät huikenivat. Yht'äkkiä, juuri kun luulimme marssimisen kestävän loppumattomiin, olimmekin jo varahaudoissa tulilinjan takana ja löysimme miehistön, jonka sijaan meidän piti tulla, valmiina lähtemään takaisin.
"Entäs itse tulilinja? Aivan samanlainen ojanne hiekkasäkeistä muodostettuine rintavarustuksineen, mutta sitäpaitsi on siellä kaivantoja, omituisia suuria koloja, joita tukemaan on käytetty läheiseltä rautatieradalta tuotuja aluspölkkyjä. Nämä kammiot ovat hyvinkin erilaisia. Useat muistuttavat melkoisesti sitä multamajaa, jonka me viime kesänä rakensimme puutarhan perälle, mutta näiden seinät ovat niin paksut, että kestävät järeän granaatin iskun. Paras kammio meidän rintamaosallamme oli oikein keikarimaisesti koristettu jonkinlaisilla laudoilla ja ovella, joka oli saatu pari-, kolmekymmentä jardia selkäpuolellamme olevista raunioista. Siinä oli tulisijakin ja savutorvi ja vesiastioita. Se olikin kaikkein paras monen mailin alueella. Siihen kuului kaivo ja erityinen ojanne, jota pitkin sinne pääsi, ja pitkin päivää oli siinä menijöitä ja tulijoita. Aikaisemmin oli kaivolla ollut pumppu, mutta granaatti oli sen murskannut…
"Nyt te odotatte, että kertoisin saksalaisista ja taisteluista ja pommituksesta ja muusta sentapaisesta. Minä en ole nähnyt ainoatakaan elävää saksalaista, en ole ollut lähempänä kuin kahdensadan jardin päässä räjähtävästä granaatista, mitään hyökkäystä ei ole sattunut eikä minulle ole annettu Victoria-ristiä. Minä olen savessa pahemmin kuin kertoa taidan, olen tehnyt työtä koko ajan, mutta en ole ampunut laukaustakaan enkä taistellut vähintä vähääkään. Me olimme puuhassa koko yön — mutta aivan tavallisessa työssä: korjasimme rintavarustusta — se työ on suoritettava varovaisesti, sillä vihollisen tarkk'ampujat väijyskelevät — kuljetimme selkäpuolelta suuria kuormia ruokavaroja, noudimme vettä, työntämällä juoksuhautaamme eräästä kulmauksesta vinosti eteenpäin. Aterioiminen, siivonteko ja sen sellainen vie koko paljon aikaa. Me keitämme teetä isoilla padoilla suuressa suojakomerossa, jota kaksi kokonaista komppaniaa pitää keittiönään, ja sitten kannamme padat sankain läpi pistetyssä korennossa plutonillemme. Me pesemme astioita, peseydymme ja ajelemme partaamme. Päivällisen valmistamiseen (ja nauttimiseen) kuluu pari kolme tuntia. Tee vaatii sekin aikansa. Tämä on kuin leirissä-oloa ja yhteiskekkereiden pitoa luonnon helmassa. Tällä kerralla (ja samoin seuraavalla) olemme yksissä eräiden sussexilaisten kanssa, jotka ovat olleet täällä jo ennen ja tuntevat homman… Näyttää siltä, että me joudumme suorittamaan enimmän osan rasittavaa työtä. Tuonnempana me saamme tulla tänne yksin, omalle paikallemme… Mutta te haluatte tietysti koko ajan kuulla jotakin saksalaisista. Ne ovat neljännesmailin päässä tästä kohdasta, tai lähes neljännesmailin päässä. Kun pääsee varkain vilkaisemaan heidän paikkojaan, niin näkee matalan kirjavan kivimuurin — kivet vain ovat hiekkasäkkejä. Saksalaiset käyttävät mustia ja valkoisia, joten ei voi tietää, missä on ampuma-aukko, missä musta säkki. Meikäläiset eivät ole olleet yhtä älykkäitä — ja yhdenmukaisuutta rakastava sotaministeriömme on antanut meille vain valkoisia säkkejä. Epäilemättä se on siistimmän näköistä. Mutta meidän ampuma-aukkomme jäävät siten näkyviin. Toistaiseksi näyttivät mustat säkit tarpeettomilta. Saksalaiset ammuskelivat meitä, mutta ei kovin ankarasti. Ainoastaan yksi meistä haavoittui sattumalta, kun kuula lävisti hiekkasäkin rintavarustuksen huipulla. Hän sai kaulaansa leikkauksen, joka ei kumminkaan estänyt häntä kävelemästä takaisin. Puolen mailin päässä meistä olevia juoksuhautoja he sentään pommittivat, ja se näytti sangen kuumalta. Hiekkasäkit sinkoilivat ympäri. Mutta miehet painuivat syvälle, ja se näyttää pahemmalta kuin todellisuudessa on. Sää oli erittäin miellyttävä, kuten kenraali French tapaa sanoa. Vietettyämme siten kolme päivää ja yötä ahtaissa oloissa ja vähäpätöisissä pikkutehtävissä — eräs niistä etumaisessa juoksuhaudassa ja pari hiukan taempana — ja oltuamme vielä kaksi päivää ensimäisenä reservinä palasimme takaisin — ja odottelemme täällä taas uutta lähtökäskyä.