"Yön aika on kenties hieman hermostuttavampi kuin päivä. Kun pistää päänsä esiin ja katselee ympärilleen, niin näkee himmeänä häämöttävän lakean seudun raunioineen ja pienine tummine pisteineen, jotka ovat kaatuneiden ruumiita, pitkät, epämääräiset hiekkasäkkilinjat ja valonheittäjät, joiden sädekimput kiertävät kuin tuulimyllyn siivet, ja silloin tällöin näyttämöä valaisevan kirkkaan tähtipommin. Ja ilkeä tunne sanoo, että väkeä ryömii ryömimistään juoksuhautojen välillä…
"Muutamat meikäläiset lähtivät korjaamaan erästä rintavarustuksen osaa, joka oli vain yhden hiekkasäkin vahvuinen ja jossa eräs miehistä oli saanut kuulan nahkaansa päivän aikaan. Me teimme sen neljän säkin vahvuiseksi aina harjaan asti. Kun oli sitä tekemässä, pelkäsi koko ajan joutuvansa valonheittäjän kirkkaaseen juovaan ja tuntui siltä, että jokin uhkasi äkkiä iskeä takaapäin. Minun täytyi päättää olla katsomatta taakseni, sillä muuten olisin kääntynyt alinomaa katsomaan… Samalla poikamme ammuskelivat meidän ylitsemme, jalan korkeudelta päittemme päältä, jotta saksalaiset varmasti uskoisivat meidän pysyttelevän juoksuhaudassa…
"Meille ei sattunut mitään. Me tulimme takaisin aivan ehjinä. Oli typerää jättää tuo rintavarustus vain yhden säkin vahvuiseksi. Siinä on totuus ja samalla kaikki, mitä minulla on kerrottavaa ensimäisestä juoksuhaudassaolostani.
"Entä saksalaiset?
"Minä vakuutan, ettei oikeata taistelua sattunut ollenkaan. Minä en nähnyt yhtään heistä vilahdukseltakaan.
"Mutta nähkääs nyt, kuinka kiltti veikko minä olen. Minä olen nähnyt taistelun, todellisen, jännittävän taistelun ja olen säästänyt sen viimeiseksi kertoakseni siitä teille… Se oli ilmataistelu. Ja englantilaiset voittivat. Se alkoi siten, että ilmestyi näkyviin saksalainen lentokone, hyvin korkealla ja pienenpienenä, matkalla linjojamme kohti kaukana vasemmalla. Me voimme päätellä sen saksalaiseksi mustasta rististä; he näet koristavat jokaisen lentokoneen siivet ja pyrstön mustalla rautaristillä. Upseerimme näki sen kaukoputkellaan. (Hän salli minunkin katsoa.) Äkkiä pom, pom, pom, ilmestyi rivi pieniä savupilviä sen taakse ja sitten yksi etupuolelle: meidän zenit-tykkimme ottivat sen vastaan lämpimin terveisin. Sitten, yhtä äkkiä, loppui tykkituli ja me näimme englantilaisen koneen suristen leikkaavan saksalaisen tietä. Ne olivat kuin kaksi ilmassa risteilevää lintua. Tai ampiaista. Ne surisivat kuin ampiaiset. Kuului hiljaista rätinää — niinkuin tukkaasi harjatessasi kylmässä ilmassa. Ne ampuivat toisiansa. Sitten luutnanttimme huusi: 'Sattuipas, tuhat tulimmaista!' ja antoi kaukoputken Parkille tahtoakseen sen kuitenkin kohta takaisin. Hän sanoi nähneensä lentokoneesta irtautuvia palasia.
"Kun hän tuon sanoi, niin voi varsin hyvin kuvitella itsekin näkevänsä saman, tuolla korkealla, taivaan sinessä.
"Olipa miten hyvänsä, lentokone kohosi joka tapauksessa pystyyn pyrstölleen. Jotenkin hitaasti… Sitten se putosi niinkuin pudotettu veitsi…
"Kun näki koneen putoavan, niin tahtomattaankin sanoi: 'Ooooo!' Se tuli alaspäin, näytti eräänä hetkenä hiukan tottelevan johtoa ja putosi taas. Moottorin melu kuului yhä äänekkäämpänä sen suistuessa maata kohti. En ole milloinkaan nähnyt minkään putoavan niin nopeasti. Me näimme sen iskevän maata vasten muutamain rikkiammuttujen rakennusten keskelle takanamme olevalla kukkulalla. Se keikahti ja murskautui palasiksi, pieniksi pirstaleiksi…
"Nenää viilsi, kun näki sen iskevän maahan…