"Täällä on ollut melkoista vilkkaampaa kuin edellisellä kerralla. Tykkimme alkavat työskennellä. Ne ampuvat tunnin tai pari erältään, kolme neljä kertaa päivässä, ja juuri kun luulee niiden taukoavan, ne alkavat uudelleen. Saksalaiset saivat eilen yht'äkkiä tämän juoksuhautamme osan tähtäimeensä ja alkoivat pehmittää meitä järeillä tykeillään… Onhan se aika rasittavaa. Tuntuu siltä, ettei kukaan ole aivan varma, milloin seuraava isku tulee: se koskee hermoihin, se tuntuu lihaksia jännittävältä ja väsyttävältä. Me emme ole tehneet muuta kuin maanneet hiljaa koko päivän, mutta minua väsyttää kuin olisin marssinut kaksikymmentä mailia. Sitten jyrähdys, pommi on pudonnut lähelle, välkähtää ja kaikki sinkoilee ympäri. Se on mieletöntä mylläkkää. Eräs räjähti aivan liian likellä ollakseen miellyttävä; yhtä likellä kuin vanhat öljyastiat ovat luuvapihan veräjää. Se kaasi minut kumoon ja heitti soraa päälleni. Kun pääsin ylös, oli kaksikymmentä jardia juoksuhautaa muuttunut yhdeksi ainoaksi kuopaksi, miehiämme makasi kumossa siellä täällä, toiset valittivat ja eräs oli melkein täydellisesti hautautunut. Meidän oli käytävä käsiksi ja vedettävä heidät pois, mikäli voimme…
"Minä olin turtana ja pyörryksissä; oli hyvä, että sai jotain tehtävää…
"Selkäpuolella meidän tykkimme haeskelivat saksalaisten tykkejä. Meteli oli mitä helvetillisin. Aivan kuin olisivat jättiläismäiset mielipuolet tapelleet onnettomien patojen ja kattilojen keskellä. Ne ampuivat erilaisilla granaateilla, hajupommeilla ja Jack Johnsoneilla ja vaikka meidän kulmauksemme osaksi ei tullutkaan erikoisen paljon, tuntui ilmassa kuitenkin pitkin aamupäivää kloorin haju. Useimmat hajupommit putosivat ennen aikojaan. Meillä ei ollut naamareita, mutta me koetimme jotenkin suojella itseämme nenäliinoillamme. Mutta siitä ei ollut suurta hyötyä. Ilma oli jotenkin samanlaista kuin laboratoriohuoneissa Heinrichin ja pikkupoikien oltua siellä kokeita tekemässä. Enimmän osan aikaa käytin haavoittuneiden auttamiseen. Yht'äkkiä tyyntyi. Sitten joku sanoi saksalaisten tulevan, ja minä näin heitä vilahdukselta.
"Ei voi kunnollisesti katsella mitään niin kauan kuin tykit ovat käynnissä. Kun järeä tykki laukaistaan tai granaatti räjähtää lähellä, luulee ensi hetkessä menettäneen sekä näkönsä että kuulonsa. Alinomaa joutuu pyörryksiin. Jysähdysten välillä on näkevinään jonkinlaista värähtelevää valoa…
"Niin, siinä ne nyt olivat. Tällä kertaa minä ne näin. Ne nousivat juoksuhaudastaan, juoksivat vähän matkaa eteenpäin ja heittäytyivät maahan granaattiemme räjähdellessä heidän joukossaan ja takanaan. Osa eteni liian kauaksi. Minä katsoin mitä meidän miehemme tekivät, otin valmiiksi käteeni joukon patruunia ja aloin räiskyttää. Toinen puoli saksalaista hyökkäysjoukkoa ei tullut ollenkaan esille juoksuhaudastaan. Jos heillä tosiaankin oli joitakin vakavia aikomuksia meihin nähden — mitä minä epäilen — niin olivat he jotenkin innottomia panemaan niitä toimeen. He eivät olleet näkyvissä viittä minuuttia ja heitä jäi pari-, kolmekymmentä miestä kentälle. Heti kun näimme jonkun kaatuneista liikahtavan, piti meidän ampua häntä: hän näet voi olla haavoittumaton, joka yritti ryömiä takaisin. Hetken aikaa tykkimme lähettivät heille terveisiä. Sitten oli koko taistelu oikeastaan ohi, mutta auringon laskiessa suuntautuivat heidän tykkinsä jälleen meitä kohti, ja tykistötaistelua kesti aina kuun nousuun saakka. Kolmannen komppaniamme pojat olivat kovassa leikissä, mutta sitten tuntuivat meidän tykkimme osuneen oikeaan kohtaan ja päässeen voitolle…
"Yön aikana lähti muutamia miehiämme korjaamaan piikkilankaesteitä, ja eräs heistä ryömi puolitiehen vihollisen juoksuhautoihin päin kuuntelemaan. Minä olin tehnyt päivätyöni ja ajattelin mennä nukkumaan suojakomeroon. Olin kumminkin liiaksi kiihtyneessä mielentilassa voidakseni nukkua. Kaikki hermoni värähtelivät ja mieleni tuntui olevan täynnä hyvin nopeasti sinkoilevia sirpaleita…
"Meitä pommitettiin jälleen seuraavana päivänä, ja teekattilamme murskautui, joten emme saaneet teetä…
"Minä nukuin kolmekymmentä tuntia, kun olimme palanneet tänne takaisin. Nyt minä hiljalleen sulattelen noita kokemuksiani. Useimmat muut tekevät samoin. Pommitus on tärisyttänyt ja raadellut hermojani ja ajatuksiani, mutta ei niin paljon kuin olisi voinut luulla. Minusta tuntuu, etten hetken päästä enää siitä paljoakaan välitä. Muutamat toiset ovat kärsineet siitä melkoista enemmän kuin minä. Se koskee pahemmin vanhempiin miehiin. Niin sanovat kaikki. Ne, jotka ovat kolmeakymmentäviittä vanhempia, eivät toivu pommituksen vaikutuksista viikkokausiin. He kävelevät — astelevat melkein varoen…
"Elämä täällä on hyvin primitiivistä — jolla en tarkoita sitä, että palautuisi mihinkään alkukantaiseen tilaan, vaan ainoastaan välittömämpään ja yksinkertaisempaan. Se on hakemista ja viemistä, veden ja ruoan noutamista, tulilinjalle menoa ja sieltä palaamista. Sitä jatkuu viikkokaupalla, ja eräänä kauniina päivänä tulee huudahtaneeksi: 'Mitä tämä kaikki merkitsee? Milloin tämä loppuu?' Ennen tämän sodan puhkeamista minusta tuntui, että minulla oli jotakin suoritettavaa edessäni, tiede, työ ja kaikenlaisia muita asioita, mutta täällä on vaikeata ajatella että olisi mitään suoritettavaa edessämme…
"Miten lieneekään, on viime olovuoroni juoksuhaudassa järkyttänyt mieltäni aika tavalla. Aikaisemmin minä jo olin sotaan tottumassa, mutta nyt kauhistun jälleen, samoinkuin alussa, koko hommaa. Huomaan itse ihmetteleväni, mitä me oikeastaan olemme tekemässä, miksi sota alkoi, miksi meidät on totutettu tällaiseen kaameaan toimintaan. Se näyttää, se tuntuu järjestetyltä, suunnitelmalliselta, tarkoituksenmukaiselta. Upseerimme antavat käskyjä meille ja saavat itse käskyjä, ja tuolla selkäpuolella olevat miehet saavat hekin omia käskyjään. Kaikki saavat käskyjä. Aina lordi Kitcheneriin asti luullakseni. Tätä jatkuu viikkomääriä siinä mielessä, että se on täysin tervettä ja tarkoituksellista ja ainoa oikea asia. Mutta sitten välähtää yht'äkkiä mieleen: 'Tämä — tämähän on mitä mielettömintä!' Tämä marssiminen edestakaisin, edestakaisin ja edestakaisin, tämä yksitoikkoisuus, joka aika-ajoin purkautuu väkivallaksi — väkivallaksi, joka ei johda mihinkään tuloksiin… — sehän on juuri mielipuolen elämää. Synkkämielisyyttä ja raivohulluutta… Se on joukkohulluutta — sodan aiheuttamaa. Maailma on todellakin aivan hullu. Minussa sattuu vielä olemaan pieni rahtu tervettä järkeä, joka ei tule kestämään tämän kirjeen lopettamista etemmäksi. Kun joku yksilö tulee mielipuoleksi ja astuu ulos ikkunasta, koska luulee ovea noidutuksi, hyppii housutonna kaduilla ja tavoittelee ohikulkijoita paistinvartaalla, niin hän luullakseni tuntee samanlaista auttamatonta pakkoa kuin me lähtiessämme kantamuksinemme juoksuhautoihin…