"Ainoastaan ponnistamalla voin muistaa, miltä elämä tuntui keväällä v. 1914. Muistatko Heinrichiä ja hänen yritystään laatia jonkinlainen kartta ruusuista, niin että voisimme istua luuvan edustalla ja lukea kaikkien siinä edessämme olevien ruusujen nimet? Siis jotakin samanlaista, kuin ne vuoristokartat, joita Sveitsissä näkee pöydillä. Kuinka käsittämätön asia tuo nyt onkaan! Onhan varsin mahdollista, että ammuin Heinrichin tässä jonakin yönä. Onhan varsin mahdollista, että hän on yksi niistä mytyistä, joita laskimme hyökkäyksen loputtua.
"On omituista, isä, mutta minusta tuntuu, että olen jollakin tavoin kapinallinen tällaista kirjoittaessani. Täällä tottuu ajattelemaan, että on väärin ajatella. Se johtuu sotilaskurista. Siitä, että toimii koneen osana. Kaikesta huolimatta minua epäilyttää, onko minun ajateltava. Jos tosiaankin katselee asioita tässä mielessä, niin minne lopulta joutuukaan? Ortheris — hänen oikea nimensä on ohimennen sanoen Arthur Jewell — ei tiedä mitään tällaisista vaikeuksista. 'Nuo kirotut saksalaiset törmäsivät Belgiaan', sanoo hän. 'Meidän täytyy puskea ne takaisin. Siinä kaikki. Ainakin mikäli minä ymmärrän… En minä tiedä mitään Serbiasta, minä en tiedä mitään mistään, mutta sen minä tiedän, että saksalaiset saavat sanoa hyvästi tällaiselle hommalle nyt ja ijankaikkisesti. Amen…'
"Toisinaan minusta tuntuu, että hän on viisaampi kuin minä. Toisinaan taas, että hän on vain hullumpi."
15.
Nämä kirjeet painoivat raskaasti mr Britlingin mieltä. Hän tajusi että hänen ymmärrykseltään varhaiskypsä, teräväpäinen poikansa oli nyt ihan lähellä vaaran ja kuoleman linjaa, kulki sinne ja sieltä takaisin alituisen, aaltoilevan uhkan alaisena. Milloin hyvänsä, päivällä tai yöllä, saattoi onnettomuus suuntautua hänen polulleen. Jos mr Britling olisi osannut rukoilla, niin hän olisi rukoillut Hugh'n puolesta. Hän aloitti muutamia tehottomia rukouksia koskaan niitä päättämättä.
Hän yritti omaksua stoalaista Rooman miehen mieltä, tahtoi olla murtumattoman ylpeä, murtumattoman tyytyväinen, jos häneltä vaadittiin tämä äärimäinen uhri isänmaalle. Mutta hän huomasi yrittävänsä vain pettää itseään…
Tässä sodassa ei enää ollut sitä yksinkertaista suuruutta, joka olisi tehnyt sellaisen jylhän tyytyväisyyden mahdolliseksi.
Teddyn ja mrs Teddyn onnettomuus koski häneen kipeästi. Hän tunsi tuskaa muistaessaan mrs Teddyn värittömät kasvot ja hänen silmistään sinkoavan mykän syytöksen. Mr Britling tunsi, ettei hän milloinkaan voisi saada lausutuksi sitä ainoata puolustusta, mikä hänellä oli: "Minä en pidättänyt Hugh'ta. Jos sen olisin tehnyt, niin teillä olisi oikeus moittia minua."
Jos hänen olisikin onnistunut voittaa kaikki muut vaikeudet pyrkiessään sankarilliseen asenteeseen, niin tiellä oli yhä Hugh'n kukistumaton, kirkas tapa katsella asioita. Sota oli hulluutta…
Mutta mitä muuta oli tehtävä? Mitä muuta voi tehdä? Me emme voineet antaa perään Saksalle. Jos mielipuoli tappelee, täytyy terveittenkin tapella…