Mr Britling ei enää kirjoittanut mitään sodasta. Kaikki myöhemmät tätä aihetta käsittelevät kirjoituksensa hän oli jättänyt päättämättä. Hän ei voinut kuvitella niiden mitään merkitsevän, vaikuttavan kehenkään, saavan mitään aikaan. Oikeastaan hän kirjoittikin nyt vain silloin tällöin, hyvin harvoin. The Times oli jo aikoja sitten jäänyt ilman hänen avustustaan. Hän ajatteli nyt alinomaisesti sotaa, elämää ja kuolemaa ja uskonnollisia ongelmia, jotka olivat näyttäneet niin etäisiltä rauhan päivinä. Mutta mikään hänen ajattelunsa esine ei ottanut kirkastuakseen, niin että siitä olisi voinut kirjoittaa. Kaikki hänen ajatustensa kirkkaat tähdet peittyivät myrskypäiviin ja kiihtymykseen, jota sanomalehdet joka päivä pitivät yllä, ja elämän jokapäiväisiin askarruksiin. Ja samalla kertaa, kun hänen kirjailijatoimensa tuottamat tulot vähenivät henkisen hämmentymisen ja voimattomuuden vaikutuksesta, kävivät hänen ja hänen vaimonsa sijoitustenkin antamat tulot epävarmoiksi. Mrs Britlingillä oli ollut kaksituhatta puntaa Konstantinopolin lainassa ja seitsemänsataa ottomanisen radan obligatiota; hänellä itsellään oli ollut sijoitettuna samanlaiset summat pariin unkarilaiseen ja yhteen bulgarialaiseen lainaan, erääseen Rouenin linoleumitehtaaseen ja erääseen sveitsiläiseen hotelliyhtiöön. Kaikki nämä lopettivat maksunsa, ja heidän muiden sijoitustensa osingot vähenivät. Ei näyttänyt olevan mitään rajaa pääoman ja tulojen vähentymiselle. Tulovero oli kohonnut suunnattoman korkeaksi, useimpain tavarain hinnat olivat nousseet, ja elämän pulmallisuutta lisäsi nyt se, että täytyi rajoittua ja säästää. Hänelle selvisi, että hänen automobiilinsa, joka oli leikillä saanut Gladys-nimen, olikin ylellisyyskapine, ja hän möi sen parista sadasta punnasta. Hän menetti puutarhurinsa, joka oli saanut paremman palkan erään myllärin luona, ja hänen oli hyvin vaikea saada ketään sijaan, niin että puutarha muuttui epämiellyttävän hoidottomaksi ja epätyydyttäväksi. Hänen täytyi luopua taajoista Lontoon-matkoistaan. Hänen täytyi siirtää poikainsa Statesministeriin lähettäminen tuonnemmaksi. Ainakin toistaiseksi täytyi heidän kulkea Brinsmeadin koulua. Joka puolella oli vastassa tuo epämiellyttävä taloudellisten seikkojen harkitseminen. Vuosikausia hän oli elänyt huolettomasti ja jossakin määrin omahyväisesti. Oli tavattoman kiusallista kokea, kuinka suurempiin, poikaa, isänmaata ja uskoa koskeviin murheisiin sekaantuivat nämä ylimääräisen puolen shillingin ja sopimattomaan aikaan saapuvan laskun pikkuhuolet.

Ehkä enemmän kuin mikään muu rasitti hänen mieltänsä se, että hän vähitellen yhä huonommin tajusi sodan varsinaisia tuloksia. Aluksi oli militarismi ja Saksan hyökkäys tuntunut hänestä niin pahalta, ettei hän voinut pitää Englannin ja sen liittolaisten toimintaa muuna kuin ehdottomasti oikeudenmukaisena. Hän oli selvästi ja yksinkertaisesti ilmaissut sodan tarkoituksen lausumalla: "Nyt pitää militarismista tulla loppu!" Hän oli käsittänyt Saksan järjestelmäksi, imperialismiksi ja junkerismiksi, tunteettomaksi materialistiseksi hyökkäyshaluksi, siksi hengeksi, joka puhaltaa sodan lieskan ilmi, ja liittolaiset hän oli käsittänyt ihmiskunnan vastalauseeksi kaikkea tuota pahaa vastaan.

Huomaamattaan, tahtomattaan hän luopui tuosta ensimäisestä käsityksestään omaksuakseen toisen. Prameileva, korupuheinen Saksan keisari, joka oli ollut päävihollinen alusta pitäen, caesarismin viimeinen edustaja, Jumalan voideltu kuivuneine käsivarsineen ja panssaroituine nyrkkeineen, oli kadonnut kuvan etualalta; tuo todellisempi Saksa, joka on ajatusta ja järjestelmää, joka pyrkii suorittamaan asiat perinpohjin, Ostwaldin ja jo virkaheiton Hindenburgin Saksa astui esiin. Se ei esittänyt mitään puolusteita niihin erehdyksiin ja rikoksiin, joita se Hohenzollerien johdon alaisena oli ollut pakotettu tekemään, vaan se taisteli nyt pelastuakseen hävityksestä ja hajoamisesta, mikä olisi sen välttämätön osa, jos se liian helposti alistuisi häviöön; se taisteli kestääkseen, taisteli uusien mahdollisuuksien varassa, taisteli käyttäen hyväkseen kuria, taitoa ja kärsivällisyyttä ja vakaata tahtoa. Se taisteli tieteen, säästäväisyyden, koneiden ja aatteiden avulla kaikkia liian inhimillisiä vastustajiansa vastaan. Se herätti välttämättä leppymätöntä vihamielisyyttä, mutta vaati myöskin kunnioitusta. Sitä vastaan taisteli kolme suurta kansaa yhtä lujan tahdon varassa, mutta niillä ei ollut Saksan yhtenäisyyttä, tottumuskuria eikä tiedettä, ja juuri tämä viimeksimainittu puutos muuttui yhä enemmän mr Britlingin ajatusten murheelliseksi esineeksi. Ensimäisten kokemustensa, ensimäisen epävarman kuukauden jälkeen Ranska oli kohonnut ihan perikadon partaalta teräksisen loistavaan päättäväisyyteen, mutta Englanti ja Venäjä, nuo kaksi laiskaa jättiläistä, tuhlasivat yhä voimiansa, olivat huolettomia, huolimattomia ja epävarmoja. Kaikkialla, sekä asteikon ala- että yläpäässä, alkaen tyhmästä yksiväristen hiekkasäkkien käyttämisestä ja Hugh'n nuoresta upseerista, joka varoi käyttämästä karttaa, aina sodan yleiseen käsitykseen ja johtoon saakka havaitsi mr Britlingin kiihtynyt ja ylenherkkä äly samoja huonoja ominaisuuksia, joiden vuoksi hän rauhan päivinä oli kansalaisiaan niin usein soimannut — hitautta, tuhlaavaisuutta, tylsyyttä, kykenemättömyyttä tarttua tukevasti asioihin kiinni ja tehdä mitä ilmeisesti oli tehtävä. Sama velttous, joka oli johtanut Englannin niin lähelle kansalais-sodan suurta hullutusta Irlannissa heinäkuussa 1914, sekoitti ja pitkitti nyt sotaa ja siirsi tuonnemmaksi, kenties koskaan tulemattomaan aikaan, voiton, joka vielä vuosi sitten näytti niin varmalta. Poliitikot yhä juonittelivat, ja kelvottomat olivat johdossa. Älyä vastaan, joka jännitettiin äärimmilleen, he taistelivat työntämällä typerästi esiin miehiä, miehiä ja yhä miehiä, huonosti harjoitettuja, riittämättömästi varustettuja, typerästi johdettuja. Sanomalehdistön äänekäs vaatimus, että keksintöihin ja tieteelliseen aloitteenottoon oli pantava huomiota, vaiennettiin asettamalla vanhahkoista kuuluisuuksista ja mainioista poropeukaloista kokoonpantu lautakunta; sotatarveministeriö näytti alusta alkaen olevan "liikemiesten" vaikutukselle alttiina…

On totta, että oikeuden tulee saada voitto tyranneista ja ryöväreistä, mutta oliko välinpitämättömyydellä ja epäpätevyydellä mitään oikeutta viedä voitto pätevyydestä ja harkitsevaisuudesta. Monikin joutui vaikean epäröinnin tilaan tuon pulmallisen valinnan edessä. Ja oliko sitten meidän asiamme täysin oikea?

Siinä oli varmaankin kaikkein pahin epäilys miehelle, jonka poika katseli kuolemaa silmästä silmään.

Taistelimmeko me tosiaankin tyranniutta vastaan vapauden puolesta?

Mr Britlingin korviin saapui sekavia ääniä, ääniä, jotka juttelivat taantumuksesta, työnantajain suunnitelmista ammattiyhdistysten kukistamiseksi, ahnaista laivanvarustajista ja ahnaista vuokraajista, jotka kahmaisivat itselleen voittoja, tuhlauksesta ja petoksesta itse ministeriön piirissä, uskonnollisesta ulkokultaisuudesta ja suvaitsemattomuudesta laajassa mittakaavassa, omain ansioitten korostamisesta verikirjaimin, tarvetavarain varastoihin keräämisestä ja muunlaisesta keinottelusta, järjettömästä ja katkerasta Intian ja Egyptin sortamisesta… Häneen vaikutti iskun tavalla sekin, ettei Hugh nähnyt sodassa juuri mitään muuta kuin mielettömyyttä ja että hän niin armottomasti tajusi sen oleellisen hyödyttömyyden. Poika pakotti isän näkemään, mitä hän oikeastaan jo oli alkanut itse yhä selvemmin havaita. Seikkailuja valloitusnäkökannaltakin oli sota jo aikoja sitten muuttunut luonnonvastaiseksi hulluudeksi. Jonkin tien täytyi johtaa pois tästä verisestä sekamelskasta, joka ei antanut voittoa kummallekaan puolelle eikä tuonut muuta tulosta kuin häviötä ja kuolemaa näihin asti aavistamattomassa laajuudessa. Kansan suuren enemmistön täytyi kaikkialla kaivata rauhaa, olla halukas ostamaan se mihin järjelliseen hintaan hyvänsä, ja missään koko maailmassa ei näyttänyt olevan riittävää kykyä tämän päivästä toiseen jatkuvan teurastuksen lopettamiseen ja sellaisen rauhan tuottamiseen, joka olisi jotakin parempaa kuin pelkkä hengähdysaika jatkuvan sodankäynnin lomassa… Joka päivä esittivät sanomalehdet säällisiä annoksia taisteluja, häviöitä, hävityksiä, uponneita laivoja, murskattuja kaupunkeja. Eikä milloinkaan ratkaisun, ei ratkaisun merkkiäkään.

Eräänä lauantai-iltapäivänä olivat mr ja mrs Britling Claverings'issa vierailemassa. Lady Homartyn kantoi surupukua kahden veljenpoikansa vuoksi, jotka kumpikin olivat kaatuneet, toinen Flanderissa, toinen Gallipolissa. Raeburnkin oli siellä, alakuloisena ja väsähtäneenä. Lisäksi kolme nuorta khakipukuista miestä, joista yhdellä oli esikuntaupseerin punaiset nauhat. Vielä pari kolme naishenkilöä, joita mr Britling ei ollut ennen tavannut, sekä miss Sharper, kirjailijatar, joka aivan äskettäin oli keräillyt kokemuksia toipuvain hoitajattarena Etelä-Ranskassa. Mr Britlingiä tympäisi kovin, kun hän huomasi, että seuraa vallitsi hänen vanha vastustelijansa lady Frensham, joka oli yhä taipumaton, muuttumaton, vallitsemishimoinen, vaatelias, julkea, loukkaava. Hänkin oli surupuvussa, ja hänen mustat turkiksensa olivat hienointa, mitä mr Britling koskaan oli nähnyt; ladyn voimakas, voittoisa profiili kohosi niitten keskeltä kuin korppikotkan pää kauluksestaan. Hänen vanhin veljensä oli Saksassa haavoittuneena ja vangittuna; toinen veli oli kaatunut, ja hän näytti uskovan, ettei sota ollut vielä vaatinut uhreja keltään muulta kuin häneltä. Hän esiintyi ikäänkuin tuo olisi antanut hänelle yksin oikeuden arvostella sotaa tai vaatia hyvitystä sen aiheuttamista vahingoista.

Hänen parantumaton taipumuksensa hajaannuksen aikaansaamiseen, syytösten sinkoamiseen erinäisiä yhteiskuntaluokkia, seutuja ja valtion palvelijoita vastaan, oli täysin valloillaan. Hän yritti kaikin voimin houkutella mr Britlingiä kiistaan ja lausui jonkinlaisia epäilyksiä hänen isänmaallisuudestaan, koska se selvästi erosi hänen omista suuriäänisistä ja suvaitsemattomista "lojaalisuus"-käsitteistään.

Aluksi hän kiusasi mr Britlingiä asevelvollisuusasialla. Hän sinkosi syytöksiä piileksijöitä ja "jänistäviä luokkia" vastaan. Koko keskiluokka muka tarrautui kurjiin yksityistehtäviinsä keksien kaikenlaisia puolusteita…