Jonkin ajan kuluttua Letty kyllästyi odottamaan osoitetta ja vei ensimäisen pakettinsa postikonttoriin.
"Jos ette tiedä missä vankileirissä hän on…" aloitti postineiti.
"Ikävä kyllä", sanoi Letty. "Minä en tiedä sitä. Pitääkö minun ruveta sitä odottamaan? Minä otaksuin saksalaisten olevan niin järjestelmällisiä, ettei se haittaisi."
Postineiti ryhtyi laajoihin selittelyihin, joita Letty ei näyttänyt kuuntelevan. Hän tuijotteli suoraan eteensä kiinnittämättä katsettaan mihinkään. Keskustelussa syntyneenä väliaikana hän tarttui pakettiinsa.
"Ikäväksi hänen käy odottaa", sanoi hän. "Mutta pian minä siitä säänkin selvän."
Hän vei paketin takaisin kotiin.
"Sitä parempi", sanoi hän, "kun saamme aika hankkia hänelle parempia yskäkaramelleja — sellaisia, joita ei osuuskaupassa ole".
Hän asetti paketin keittiöön näkyvälle paikalle, missä se aina oli tiellä, ja ryhtyi kutomaan Teddylle nuttua lähestyvän pakkasen varalta.
Mutta eräänä iltana putosi kalpea naamio hetkeksi hänen kasvoiltaan.
Cissie ja hän olivat istuneet ääneti tulen ääressä. Hän oli kutonut — hän kutoi hyvin huonosti — ja Cissie oli ollut lukevinaan, mutta oli kaikessa hiljaisuudessa pitänyt häntä silmällä. Cissie katseli hetken harvan kutomuksen vaivalloista syntymistä ja niitä kiukkuisia ponnistuksia, joita jokainen puikkojen liike vaati. Silloin hän ei voinut olla tekemättä vastaväitteitä.