"Letty parka!" sanoi hän hyvin hiljaa. "Ajattelehan, jos hän sittenkin on kuollut."
Letty vastasi hänelle kylmästi tuijottavin katsein.
"Hän on vankina", sanoi hän. "Eikö se riitä? Miksi te minulle jaarittelette tuolla tavalla? Hän on haavoittunut ja vankina. Eikö Jumala ole menetellyt jo kyllin surkeasti tehdessään Teddylle sellaiset kepposet — meidän Teddyllemme. Viime hetkeen saakka on hän oleva elossa minulle. Aina siihen asti, kun sota on lopussa. Vielä kuusi kuukautta sodan jälkeenkin…
"Minä sanon sinulle, Cissie, miksi niin on…"
Hän kumartui pöydän yli ja antoi kutomapuikkonsa liikkeillä pontta väitteillensä. Hänen puheessaan oli järkevästi moittiva sävy. "Näetkös", sanoi hän, "jos Teddyn laisten ihmisten pitää saada surmansa, niin silloin ovat kaikki meidän ajatuksemme elämän tarkoituksesta, kunniasta, onnesta ja ilosta vääriä, ja tämä maailma on paholaisten asuinsija, likainen, julma helvetti. Syntyminen merkitsisi silloin kadotukseen joutumista. Siksi ei saa taipua siihen ajatukseen, miten todennäköiseltä tuntuneekin, että hän on kuollut…
"Näetkös, jos hän on kuollut, niin julmuus on laki, ja silloin täytyy jonkun minulle maksaa hänen kuolemansa… Jonkun täytyy maksaa minulle… Minä odotan kuusi kuukautta sodan jälkeen, mutta sitten lähden Saksaan ja opin maan olot. Ja sitten minä murhaan jonkun saksalaisen. En ketä saksalaista hyvänsä, vaan jonkun, joka kuuluu syypäiden luokkaan. Minä vaadin uhria. Luulisi olevan suhteellisen helppoa surmata esimerkiksi joku kruununprinssin lapsista tai joku Baierin prinssi. Minä tulen etupäässä ajattelemaan saksalaisia lapsia. Minä uhraan niitä Teddylle. Ei luulisi olevan vaikeata löytää henkilöitä, joiden voi katsoa olevan suoranaisesti syyllisiä, esimerkiksi myrkkykaasujen keksijöitä, ja tappaa heitä tai henkilöitä, jotka ovat heille rakkaita. Tai heille välttämättömiä… Naiset voivat tehdä sellaista paljoa helpommin kuin miehet…
"Kenties se onkin ainoa keino, jonka avulla milloinkaan voidaan lopettaa tämäntapaisia sotia. Naisten pitää itsepintaisesti pyrkiä tappamaan ne henkilöt, jotka tällaisia sotia aiheuttavat. Ne pitää tappaa sukupuuttoon. Vainoamalla ja surmaamalla heitä monena vuonna vielä senjälkeen kun itse sota on loppunut… Murha on kovin lievä rangaistus niin suuresta rikoksesta kuin sodan aiheuttaminen… Se olisi tuskin muuta kuin tapahtuneita asioita koskeva moite. Se olisi kuin lumisadetta. Kuolema toisensa jälkeen. Hiutale hiutaleen perään. Tämä ruhtinas. Tuo valtiomies. Se kreivi, joka niin karskisti kirjoittaa sodan puolesta… Siitä minä saan tehtävän. Jos Teddy todellakin on kuollut… Noin vuosi sitten me naiset olimme aivan valmiita näkemään nälkää ja kuolemaan äänioikeutemme vuoksi, ja se oli kuitenkin vain pikku asia tähän verrattuna… Etkö käsitä mitä tarkoitan? Sehän on niin selvää ja luonnollista, Cissie. Milloin hyvänsä joku mies sitten istuu miettien, onko hänen aiheutettava sota vai ei, tulee hän samalla ajatelleeksi naisia, naisia, joilla on tikarit, pommit, hän tulee ajatelleeksi kostoa, joka ei koskaan väsy, ei koskaan lepää, hän tulee ajatelleeksi vannoutuneita, kärsivällisiä naisia, jotka ovat valmiit lähtemään pyhiinvaellusmatkalle varmasti onnistuvana tehtävänään hänen surmaaminen… Minä en kiduttaisi noita sodan aiheuttajia. Ei, sitä en tekisi, huolimatta heidän myrkkykaasuistaan. Huolimatta juoksuhaudoissa paleltuneista jaloista, huolimatta miehistä, jotka ovat menettäneet näkönsä ja haavoittuneina maanneet päiväkausia hitaasti kuollen veden täyttämissä kuopissa. Naisten ei pidä ketään kiduttaa. Mutta minä surmaisin. Niinkuin surmataan vaarallisia matelijoita. Se jatkuisi vuodesta toiseen. Balkanin kuninkaat, Saksan ruhtinaat ja kanslerit tulevat tekemään suuria suunnitelmia, mutta kaiken loppuna on kurkusta lähtevä pieni korina… Ja jos sitten toiset kuninkaat ja keisarit alkavat röyhistellä rintaansa ja koota armeijojaan paraateihin, niin hekin menevät samaa tietä…
"Kunnes koko maailma ymmärtää, etteivät naiset enää milloinkaan salli sotaa…
"Tietysti minä tulen tekemään jotakin tuollaista. Mitäpä muuta tekemistä minulla nyt on?"
Lettyn silmät hehkuivat, mutta hänen äänensä oli pehmeä ja hillitty. Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi samassa kevyessä äänilajissa: "Nyt sinä ymmärrät, Cissie, miksi minä tarraudun siihen ajatukseen, että Teddy on elossa. Jos Teddy on elossa, vaikkapa haavoittuneenakin, niin hänellä on vielä jäljellä jotakin onnea — silloin ei tuosta kaikesta tule mitään — pelkkää järjettömyyttä. Mutta jos hän on kuollut, on kaikki niin toivottoman järjetöntä ja julmaa alusta loppuun —"