"Ette te naiset kaikkea ymmärrä", virkkoi Hall, päättäen ottaa varmemman selon oudon miehen persoonasta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Ja hänen mentyään nukkumaan noin puolikymmenen aikaan Hall astui hyvin taistelunhaluisena vierashuoneeseen, katseli ankarasti vaimonsa kalustoa nimenomaan näyttääkseen, ettei matkustaja ollut täällä isäntä, ja tutki vähän ylenkatseellisesti erästä vieraan jättämää paperiarkkia, jossa oli matemaattisia tehtäviä. Vetäytyessään makuulle hän neuvoi rouva Hallia tarkoin katselemaan uuden tulokkaan matkakapineita, kun ne tulisivat seuraavana päivänä.
"Pidähän huolta omista asioistasi, Hall", sanoi rouva Hall, "minä kyllä hoidan omani".
Hän oli sitäkin halukkaampi näykkimään Hallia, kun vieras epäilemättä oli harvinaisen outo matkustaja, josta hän itsekään ei suinkaan ollut varma. Puoliyön aikaan hän heräsi unesta, jossa oli nähnyt suunnattomien, valkeiden, nauriintapaisten päiden laahautuvan jäljessään loppumattomien kaulojen huipulla, suurten mustien silmien hehkussa. Mutta järkevä nainen kun oli, hän hillitsi kauhunsa, kääntyi ja vaipui jälleen uneen.
KOLMAS LUKU
Tuhat yksi pulloa
Tämä omituinen mies singahti siis äärettömyydestä Ipingin kylään helmikuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä suojasään juuri alkaessa. Seuraavana päivänä tulivat hänen matkatavaransa sohjukelillä — ja kerrassaan ihmeelliset ne olivatkin. Niihin kuului pari matka-arkkua, tosiaan sellaisia kuin järkimiehellä voisikin olla, mutta niiden lisäksi tuli laatikko kirjoja — suuria, paksuja kirjoja, joista muutamissa oli käsittämätöntä kirjoitusta — ja tusinan verran tai ehkä enemmänkin koreja, laatikoita ja lippaita. Näissä oli olkiin pakattuja esineitä, jotka Hallin mielestä olivat lasipulloja hänen sivumennen uteliaasti penkoessaan olkia. Matkustaja, jolla oli verhonaan hattu, takki, hansikkaat ja viitta, tuli kärsimättömänä ulos Fearensiden ajoneuvoja vastaan, Hallin vaihtaessa ajajan kanssa muutamia sanoja, ennenkuin ryhtyisi auttamaan tavarain kantamista sisälle, eikä ollenkaan huomannut Fearensiden koiraa, joka ihastellen nuuski Hallin jalkoja.
"Tuokaa vihdoinkin ne arkut", virkkoi hän. "Olen jo tarpeeksi odottanut".
Ja hän astui rappusia myöten vaunujen peräpäätä kohti kuin tarttuakseen pienempään koriin.
Mutta tuskin oli Fearensiden koira nähnyt hänet, kun sen korvat nousivat pystyyn, ja se alkoi hurjasti murista. Vieraan kiirehtiessä alas portaita se loikkasi epävarmasti ja karkasi sitten suoraa päätä kiinni hänen käteensä. "Voih!" huudahti Hall peräytyen, sillä hän ei ollut mikään sankari koirien parissa, ja Fearenside kiljui: "Maahan!" ja läiskäytti ruoskaansa.
He näkivät koiran irroittaneen hampaansa kädestä, kuulivat potkaisun ja huomasivat koiran tekevän syrjähypyn, tarttuvan kiinni vieraan sääreen, jolloin hänen housunsa kuuluivat repeävän. Silloin sattui Fearensiden ruoskan ohuempi pää koiraan, joka kauhusta ulvahtaen peräytyi vaunujen pyörien alle. Kaikki tuo kesti vain vajaan puolen minuutin. Ei kukaan puhunut, kaikki huusivat. Vieras vilkaisi pikaisesti repeytyneeseen hansikkaaseensa ja sääreensä, näytti aikovan kumartua katsomaan jälkimäistä, mutta kääntyi sitten ja syöksyi nopeasti portaita ylös majataloon. He kuulivat hänen päistikkaa rientävän käytävän poikki ja ylös makuuhuoneeseensa matottomia portaita pitkin.