"Kuuleppas sinä, peto", sanoi Fearenside kömpien vaunuista maahan ruoska kädessään, koiran katsellessa häntä pyörän läpi. "Tulehan tänne!" jatkoi hän. "Parasta on nyt tulla."
Hall oli seisonut suu ammollaan. "Koira puri häntä", sanoi hän. "Minun täytyy lähteä häntä katsomaan."
Ja hän juosta hölkytti vieraan jäljessä. Käytävässä hän tapasi rouva
Hallin. "Ajajan koira", virkkoi hän, "puri häntä".
Hän asteli kiireesti yläkertaan, ja kun matkustajan huoneen ovi oli raollaan, työnsi hän sen auki ja aikoi astua sisään muitta mutkitta, sillä hän oli myötätuntoisella mielellä.
Ikkunankaihdin oli vedetty alas ja huone hämärä. Hän huomasi vilahdukselta kerrassaan oudon ilmiön, joka näytti häntä kohti heiluvalta poikkihakatulta käsivarrelta, ja kasvot, joissa oli kolme suurta epämääräistä valkoista läikkää aivan kuin vaalean orvokin terässä. Silloin hän sai kovan iskun rintaansa ja singahti takaisin. Ovi läjähti kiinni vasten hänen kasvojaan ja väännettiin lukkoon. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei hänellä ollut ollenkaan aikaa tarkasteluun. Muodottomien hahmojen vilahdus, isku ja tärähdys. Siinä hän seisoi pienellä hämärällä portaiden siltamalla ihmetellen, mitä hän oikein olikaan nähnyt.
Muutamien minuuttien kuluttua hän yhtyi siihen pieneen ryhmään, joka oli kokoontunut "Vaunujen ja Hevosten" ulkopuolelle. Fearenside kertoi juttua taas toiseen kertaan. Rouva Hall sanoi, ettei hänen koirallaan ollut mitään oikeutta purra majatalon vieraita. Sekatavarakauppias Huxter tien toiselta puolelta seisoi siinä kyselemässä, niinikään seppä Sandy Wadgers arvostelemassa, sitäpaitsi vaimoja ja lapsia, jotka kaikki puhelivat tylsästi: "Äläppäs vain anna sen purra minua, muista se"; "ei ole oikein pitää sellaisia koiria"; "miksi se sitten puri häntä?" ja niin edespäin.
Hallista, joka tuijotti heihin portailta ja kuunteli, tuntui uskomattomalta, että hän oli nähnyt jotakin niin kummallista yläkerrassa. Sitäpaitsi oli hänen sanavarastonsa liian rajoitettu riittääkseen hänen vaikutelmiensa kuvailemiseen.
"Hän väittää tulevansa toimeen ilman apua", virkkoi hän vastaukseksi vaimonsa kysymykseen. "Meidän on kai parasta ruveta kuljettamaan sisälle hänen matkatavaroitaan."
"Hänen pitäisi heti syövyttää sitä tulella", sanoi rouva Hall, "varsinkin jos se on vähänkään tulehtunut".
"Minä ampuisin koiran, niin minä vain tekisin", huomautti eräs nainen joukosta.