"No mitä hänestä?"
"Antakaa minulle vähän juomista", virkkoi Cuss ja istuutui.
Kun hänen hermonsa olivat rauhoittuneet lasillisesta halpaa sherryviiniä — muuta juomaa ei kunnon kappalaisella ollut — kertoi hän äskeisestä keskustelustaan.
"Menin sisälle", huohotti hän, "ja aloin pyytää nimikirjoitusta sairaanhoitajattaren avustuslistaan. Hän oli pistänyt kädet taskuunsa minun tullessani sisälle ja istuutui raskaasti tuoliinsa. Tuhahti sitten nenäänsä. Mainitsin hänelle kuulleeni hänen harrastavan tieteellisiä asioita. Hän sanoi: 'Kyllä'. Tuhahti sitten taas. Tuhahteli sitten kaiken aikaa, ilmeisesti hän oli perinpohjin vilustunut. Eikä ihmekään, kun tuolla lailla käärii itsensä. Minä esitin sairaanhoitajattaren asian ja pidin silmiäni kaiken aikaa auki. Pulloja — kemiallisia aineita — kaikkialla. Vaaka, koeputkia pienillä jalustoilla ja keltaesikon tuoksua. Kirjoittaisiko hän alle? Sanoi miettivänsä sitä. Kysyin häneltä suoraan, tutkiko hän. Sanoi tutkivansa. Oliko pitkä työ? Hän kävi kovin ärtyisäksi ja sanoi: 'Kirotun pitkä', puhaltaen korkin ulos, niin sanoakseni. 'Niinkö?' virkoin minä. Ja silloin pääsi kiukku valloilleen. Mies oli ihan kiehumispisteessä, ja minun kysymykseni sai hänet kuohahtamaan yli äyräittänsä. Hänelle oli annettu ohje — mitä kallisarvoisin ohje — mihin tarkoitukseen, sitä hän ei tahtonut sanoa. Oliko se lääkärin resepti? 'Lempo teidät vieköön! Mitä te oikein kalastelette?' Minä puolustauduin. Arvokasta nuuskahtelemista ja yskimistä. Hän tyyntyi taas. Hän oli lukenut sen. Viisi ainesta. Hän pani sen pöydälle. Sitten hän käänsi päätään. Ikkunasta käyvä tuulenveto kohotti paperin ilmaan. Suhinaa ja kahinaa. Hän sanoi työskentelevänsä huoneessa, jossa oli avoin tulisija. Näin vain välähdyksen, ja resepti syttyi tuleen ja nousi savupiippuun. Hän hyökkäsi sitä kohti, juuri kun se kohahti ylös. Noin! Samassa pisti hänen käsivartensa esiin kuin valaistakseen hänen juttuaan."
"Entä sitten?"
"Ei mitään kättä. Vain tyhjä hiha. Voi ihmettä! Ajattelin, että se on epämuodostuma. Hänellä on korkista käsivarsi, otaksuin, ja nyt hän on ottanut sen pois. Mutta siinä on sittenkin jotakin kummallista, mietiskelin. Mikä hitto pitää hihaa ylhäällä ja avoinna, jollei siellä ole mitään sisällä? Siellä ei ollut mitään, sen vakuutan. Ei mitään ainakaan taipeeseen asti. Saatoin nähdä hihan sisälle ihan kyynärpäähän saakka, ja vaatteen repeämän läpi paistoi valoa. 'Hyvä Jumala!' sanoin. Sitten hän seisahtui. Tuijotti minuun tyhjillä mulkosilmillään ja sitten hihaansa."
"Entä sitten?"
"Siinä kaikki. Hän ei lausunut sanaakaan, tuijotti vain ja pani hihan nopeasti takaisin taskuunsa. 'Aioin sanoa', virkkoi hän, 'että resepti paloi, eikö palanut?' Kysyvä yskähdys. 'Kuinka lemmossa', sanoin, 'voitte liikuttaa tyhjää hihaa tuolla lailla?' 'Tyhjää hihaa?' 'Niin', vastasin, 'tyhjää hihaa'. 'Sehän on tyhjä hiha, vai mitä? Tehän näitte, että se oli tyhjä hiha?' Hän nousi seisomaan suoraksi. Minäkin nousin. Hän tuli minua kohti kolmella hyvin hitaalla askeleella ja jäi seisomaan ihan viereeni. Sitten hän nuuskahti häijysti. Minä en räpyttänyt silmäänikään, vaikka menenpä hirteen, jolleivät siteisiin kääritty nuppi ja silmäkaihtimet ole kyllin kauheita hermostuttaakseen ketä tahansa."
'Sanoitte hihan olleen tyhjän?' sanoi hän taas. 'Aivan niin', sanoin. Tuijottamisesta ja sanattomuudesta voi paljaskasvoinen ja silmälasiton mies pelästyä. Sitten hän hyvin hitaasti veti hihan jälleen taskustaan ja nosti käsivartensa minua kohti kuin olisi taas tahtonut näyttää sitä minulle. Hän teki sen hyvin, hyvin hitaasti. Minä katselin sitä. Tuntui kestävän iankaikkisen kauan. 'No niin', virkoin rykäisten, 'siellä ei ole mitään'.
"Täytyihän jotakin sanoa. Aloin tuntea pelkoa. Saatoin selvästi nähdä hihan sisälle. Hän ojensi sen suoraksi minua kohti, hitaasti, hitaasti — aivan näin, — kunnes kalvosin oli kuuden tuuman päässä kasvoistani. Kauhean kummallista oli nähdä tyhjän hihan tuolla lailla lähestyvän! Ja sitten…"