Silloin avautui yläkerran huoneen ovi omasta aloitteestaan äkkiä ja perin ihmeellisesti. Katsahtaessaan hämmästyneinä ylöspäin, he näkivät matkustajan verhotun olennon astelevan portaita alas ja tuijottavan järjettömän suurilla silmälaseillaan synkemmin ja kaameammin kuin konsanaan. Hän tuli alas jäykästi ja hitaasti, tuijottaen kaiken aikaa suurin silmin. Sitten hän kulki käytävän poikki, tuijotti yhä ja pysähtyi.
"Katsokaahan!" virkkoi hän, ja heidän silmänsä seurasivat hänen hansikkaalla peitetyn sormensa suuntaa ja näkivät sarsaparillapullon likellä kellarin ovea. Sitten hän meni vierashuoneeseen ja äkkiä paukahdutti oven kiinni: heidän edessään, nopeasti ja sisukkaasti.
Toiset eivät puhuneet sanaakaan, ennenkuin paukahduksen viimeinenkin kaiku oli häipynyt. He tuijottivat toisiinsa.
"Jaa, jollei tuo nielaise kaikkea!" sanoi Huxter ja jätti seurauksen mainitsematta.
"Minä menen sisään ja tiukkaan häneltä asiaa", virkkoi Wadgers
Hallille. "Minä vaadin selitystä."
Kesti jonkun aikaa, ennenkuin isäntä saatiin rohkaisemaan itsensä.
Vihdoin hän koputti, avasi oven eikä päässyt pitemmälle kuin:
"Suokaa anteeksi…"
"Menkää helvettiin!" huusi vieras jyrisevällä äänellä ja lisäsi:
"Sulkekaa ovi jäljessänne."
Siihen päättyi tämä lyhyt haastattelu.