Rouva Hallin hermot alkoivat rauhoittua pelästyksen jälkeen. Hän pani hatun jälleen tuolille tulen ääreen. "En tiennyt, herra", aloitti hän, "että…" Ja hän vaikeni hämillään.
"Kiitos", virkkoi vieras kuivasti, katsahtaen hänestä oveen ja sitten taas häneen.
"Toimitan ne paikalla hyvin kuivamaan", sanoi emäntä ja vei vaatteet pois huoneesta.
Vielä ovesta mennessään hän katsahti vieraan valkeiden kääreiden peittämään päähän ja kiiltäviin silmälaseihin, mutta lautasliina oli yhä paikallaan. Häntä värisytti vähän ovea sulkiessaan, ja hänen kasvoiltaan kuvastui selvästi hämmästys ja neuvottomuus. "En koskaan!" kuiskasi hän. "Sepä oli!" Hän meni keittiöön ihan hiljaa ja oli sinne tultuaan äskeisen kokemuksensa liiaksi järkyttämä voidakseen kysyä Millieltä, mitä hän nyt töhersi.
Vieras istui kuunnellen hänen eteneviä askeleitaan. Sitten hän vielä vilkaisi tutkivasti ikkunaan, ennenkuin otti lautasliinan pois ja ryhtyi jatkamaan ateriaansa. Hän puraisi suupalan, katsahti epäluuloisesti ikkunaan ja puraisi toisen suupalan. Noustuaan seisomaan hän otti lautasliinan käteensä, käveli huoneen poikki ja veti ikkunankaihtimen alas siihen valkeaan palttinaverhoon asti, joka varjosti alempia ruutuja. Nyt huone jäi hämärään. Hän palasi rauhoittuneen näköisenä pöydän luo ja kävi taas ruokaan käsiksi.
"Tuota miesparkaa on kohdannut onnettomuus tai sitten on hänessä tehty leikkaus tai jotakin sentapaista", sanoi rouva Hall. "Kylläpä totisesti pelästyin noita siteitä!"
Hän lisäsi vähän hiiliä tuleen, avasi vaateripustimen ja levitti matkustajan takin sille. "Ja ne silmälasit! Hänhän näytti enemmän sukeltajan kypäriltä kuin ihmisolennolta!" Hän pani vieraan kaulahuivin erääseen ripustimen kulmaan. "Ja pitää tuota nenäliinaa koko ajan suunsa kohdalla. Ja puhuu sen läpi!… Kukaties oli hänen suunsakin vioittunut."
Hän kääntyi kuin muistaen äkkiä jotakin. "Siunatkoon ja varjelkoon!" huudahti hän lähtien äkkiä liikkeelle, "etkö vieläkään ole saanut noita rääsyjä kuntoon, Millie?"
Kun rouva Hall meni korjaamaan pöydältä vieraan aamiaisruokia, varmistui yhä hänen käsityksensä, että miehen suukin oli leikattu tai vioittunut hänen kuvittelemassaan tapaturmassa, sillä koko sinä aikana, jonka rouva Hall oli huoneessa, hän ei hellittänyt kasvojensa alaosan ympäri käärittyä silkkistä kaulahuivia pistääkseen piipun imukkeen huuliensa väliin, vaikka juuri tupakoitsi. Se ei suinkaan johtunut unohtamisesta, koska rouva Hall näki hänen katselevan piipunpesää, kuinka tuli kyti siinä loppuun. Hän istui nurkassa selkä ikkunankaihtimeen päin ja puheli nyt, syötyään ja juotuaan ja kunnollisesti lämmettyään, vähemmän ärtyisästi ja jurosti kuin aikaisemmin. Tulen heijastus antoi hänen suurille silmälaseilleen jonkinlaista punaista eloisuutta, joka oli niiltä puuttunut tähän asti.
"Minulla on vähän matkatavaroita Bramblehurstin asemalla", virkkoi hän ja kysyi emännältä, kuinka saisi ne toimitetuiksi haltuunsa. Hän kumarsi kääreiden peittämää päätään hyvin kohteliaasti kiitokseksi selityksistä. "Huomennako?" sanoi hän. "Eikö käy päinsä hakea niitä aikaisemmin?" Hän näytti pettyneeltä rouva Hallin vastatessa: "Ei." "Oletteko aivan varma? Eikö kukaan voisi lähteä sinne hevosella?"