Rouva Hall vastaili hyvin auliisti ja yritti sitten panna keskustelua alulle. "Tie hiekkanummen yli on jokseenkin jyrkkä", sanoi hän, kun tuli puhe hevosella ajamisesta, ja jatkoi käyttäen hyväkseen tilaisuuden tarjoamaa aihetta: "Vähän toista vuotta sitten eräät ajoneuvot kaatuivat siellä. Muuan herra kuoli, paitsi ajajaa. Tapaturmathan sattuvat yhdessä hetkessä, eikö niin?"
Mutta vierasta ei saanut niin helposti mukaan. "Aivan niin", virkkoi hän kaulahuiviinsa, katsellen emäntää rauhallisesti läpitunkemattomien lasiensa takaa.
"Mutta kestää kauan, ennenkuin niistä paranee, eikö niin? Minun sisarenpoikanikin, Tom, leikkasi käsivarteensa viikatteella — kompastui siihen niityllä — ja varjelkoon, sai kolme kuukautta olla käsi siteessä! Tuskin uskonettekaan sellaista. Se on saanut minut ihan pelkäämään viikatetta."
"Voin hyvin ymmärtää sen", sanoi matkustaja.
"Pelkäsimme jonkin aikaa, että hänet pitäisi leikata, kun hän oli niin huonossa kunnossa."
Vieras naurahti katkonaisesti — se oli jonkinlainen naurunhaukahdus, jonka hän tuntui nielaisevan ja tukahduttavan suussaan. "Niinkö?" virkkoi hän.
"Aivan niin. Eikä se ollut mikään naurunasia niille, joiden piti puuhailla hänen kanssaan, niinkuin minun, sillä sisareni aika meni melkein kokonaan pienokaisten hoitoon. Siinä sai sitoa kääreitä, herra, ja avata kääreitä. Niin että jos uskallan sanoa…"
"Annatteko minulle vähän tulitikkuja?" keskeytti vieras jyrkästi.
"Piippuni on sammunut."
Rouva Hall vaikeni äkkiä, matkustaja menetteli tosiaankin tylysti häntä kohtaan kaiken sen jälkeen; mitä hän oli tehnyt. Hän tuijotti hetkisen vieraaseen, muisti sitten kultakolikot ja lähti noutamaan tulitikkuja.
"Kiitos", sanoi vieras lyhyesti rouva Hallin pannessa ne pöydälle. Sitten hän kääntyi syrjittäin ja tuijotti taas ulos ikkunasta. Ilmeisestikin oli leikkauksia ja kääreitä koskeva keskusteluaihe hänelle arka kohta. Rouva ei sittenkään "uskaltanut sanoa". Mutta vieraan töykeä käytös oli ärsyttänyt häntä, ja Milliellä oli sinä iltapäivänä kuumat paikat.