"En minä koettanut pujahtaa käsistänne", sanoi Marvel äänellä, josta kyyneleet eivät olleet kaukana. "Vannon, etten koettanut. Minä en tiennyt sitä kirottua tienristeystä, siinä kaikki! Kuinka lemmossa minä sen olisin tiennyt? Ja nyt on minua kolhittu…"
"Teitä kolhitaan vielä paljon enemmän, jollette muista, mitä olen sanonut", virkkoi Ääni, ja Thomas Marvel vaikeni äkkiä. Hän puhalsi poskensa pullolleen, ja hänen silmissään ilmeni selvästi epätoivoa.
"Se on jo kyllin paha, että reistailevat moukat kuuluttavat julki minun pikku salaisuuttani; puuttuisi vielä, että te livistäisitte pakoon ja veisitte kirjani. Ainakin muutamille heistä oli onneksi, että lähtivät karkuun sellaisella vauhdilla. Tässä nyt olen… Ei kukaan tiennyt, että olen näkymätön! Ja mitä minun nyt on tehtävä?"
"Mitä on minun tehtävä?" kysyi Thomas Marvel matalalla äänellä.
"Se tiedetään kaikkialla. Se pannaan sanomalehtiin! Jokainen odottaa tapaavansa minut. Jokainen on varuillaan…"
Ääni puhkesi voimakkaisiin kirouksiin ja vaikeni sitten. Thomas Marvelin kasvoilla kävi epätoivo yhä selvemmäksi, ja hänen askeleensa hiljenivät.
"Kävelkää vain", sanoi Ääni.
Thomas Marvelin kasvoille levisi harmahtava väri punertavien pilkkujen väliin.
"Älkää pudottako niitä kirjoja, tomppeli!" huusi Ääni kovaa.
"Asian laita on näin", jatkoi Ääni, "että minun on käytettävä teitä hyväkseni… Te olette tosin kehno välikappale, mutta minun täytyy."