Koko tämän ajan oli Thomas Marvel katsellut jännittyneenä ympärilleen, kuunnellen heikkoa askelten kaikua ja koettaen päästä selville huomaamattomista liikkeistä. Hän näytti olevan tekemäisillään suuren päätöksen ja yskähti kouraansa.
Sitten hän taas vilkuili ympärilleen — kuunteli — kumartui merimieheen päin ja alensi ääntään.
"Asia on niin, että minä sattumalta tiedän parisen seikkaa tuosta näkymättömästä miehestä. Yksityisistä lähteistä."
"Oh", sanoi merimies. "Tekö?"
"Niin", vastasi Thomas Marvel, "minä".
"Jopa nyt jotakin!" huudahti merimies. "Ja saanko kysyä…?"
"Te hämmästytte varmasti", sanoi Thomas Marvel kätensä suojassa… "Se on hirveää."
"Oikeinko totta?" kysyi merimies.
"Asia on niin", jatkoi Marvel kiihkeästi, alentaen ääntään tuttavallisesti. Äkkiä hänen ilmeensä muuttui hämmästyttävästi. "Au!" huudahti hän. Sitten hän nousi jäykästi seisomaan. Hänen kasvoillaan näkyi selvästi ruumiillista kärsimystä. "Voi!" huusi hän.
"Mikä nyt tuli?" kysyi merimies huolestuneesti.