"Jalkoja! Katsokaa! Jalat juoksevat!'
"Jokainen kadulla kulkeva, kolmea takaa-ajajaani lukuunottamatta, syöksyi eteenpäin pelastusarmeijan jäljessä, ja tämä tungos esti niin hyvin minua kuin heitäkin. Hämmästyneet huudahdukset ja kysymykset kuuluivat yhtenä sorinana. Hypähtämällä erään pojan yli pääsin lävitse, ja heti sitten juoksin päätäpahkaa Russell-torin ympäri, kuuden tai seitsemän kummastuneen ihmisen seuratessa askelteni jälkiä. Ei ollut aikaa mihinkään selityksiin, sillä muuten olisi koko lauma ollut kintereilläni.
"Kahdesti käännyin kadunkulmista, kolme kertaa juoksin kadun poikki ja palasin omille jäljilleni. Kun jalkani lämpenivät ja kuivuivat, alkoivat kosteat jäljet hävitä. Lopulta sain aikaa hengähtääkseni, hieroin jalkani puhtaiksi käsilläni ja niin pääsin kokonaan vapaaksi. Viimeiseksi näin tuosta laumasta ehkä kymmenkunnan hengen ryhmän tutkimassa suunnattomasti hämillään erästä vähitellen kuivuvaa jalanjälkeä, joka oli johtunut survaisusta lätäkköön Tavistock-aukeamalla ja joka oli heille yhtä käsittämätön kuin Crusoen yksinäinen löytö.
"Tämä juokseminen lämmitti minua jonkun verran, ja nyt jatkoin rohkeammalla mielellä matkaani sikäläisten monimutkaisten katujen kautta, joilla oli vähemmän liikettä. Selkäni oli käynyt hyvin jäykäksi ja kipeäksi, nielurauhasiani pakottivat ajurin sormien jäljet, ja kaulastani olivat hänen kyntensä repineet ihon rikki; jalkani olivat pahasti vialla, ja toiseen jalkaani tullut haava pakotti minut ontumaan. Huomasin ajoissa erään sokean miehen, joka tuli vastaani, ja pakenin liikaten, sillä pelkäsin hänen terävää vaistoaan. Kerran tai pari sattui jokin yhteentörmäys, ja ihmiset jäivät kummeksumaan korvissaan kaikuneita selittämättömiä kirouksia. Sitten tuli kasvoilleni jotakin hiljaista ja rauhallista, ja maahan laskeutui ohuen harson tapaan hitaasti leijailevia lumihiutaleita. Olin vilustunut, ja vaikka kuinka koetin, en voinut pidättäytyä silloin tällöin aivastamasta. Ja jokainen koira, joka tuli näkyviin kuono pitkällä ja uteliaasti nuuskien, oli minulle kauhistus.
"Sitten tuli juosten miehiä ja poikia, ensin yksi sitten useampia. He huusivat, että jossakin oli tulipalo, ja juoksivat sinnepäin, missä asuin, ja katsahtaessani taakseni pitkin katua näin mustan savupilven kohoavan kattojen ja puhelinlankojen yläpuolella. Olin varma siitä, että tulipalo riehui juuri minun asunnossani. Kaikki vaatteeni, koneeni, suorastaan koko omaisuuteni paitsi shekkikirjani ja kolmea nidosta muistiinpanojani, jotka odottivat minua Portland-kadun varrella, olivat siellä. Ne paloivat! Olin polttanut sillat takanani — jos koskaan ihminen on niin tehnyt! Koko seutu leimusi."
Näkymätön Mies vaikeni ja mietti. Kemp katsahti hermostuneesti ulos ikkunasta. "Niinpä niin", virkkoi hän, "jatkakaa".
KAHDESKOLMATTA LUKU
Tavaravarastossa
"Viime tammikuussa siis, lumipyryn alkaessa — joka ilmaisisi minut, jos lumi jäisi minuun kiinni! — väsyneenä, vilustuneena, kipeänä, sanomattoman kurjana ja vain puolittain varmana näkymättömyydessäni aloitin tämän uuden elämän, johon olen tuomittu. Minulla ei ollut mitään turvapaikkaa, ei mitään välineitä, ei koko maailmassa ainoatakaan ihmisolentoa, johon olisin voinut luottaa. Jos olisin kertonut salaisuuteni, olisin ilmaissut itseni — tehnyt itsestäni pelkän näyttelyesineen ja harvinaisuuden. Sittenkin minun teki puolittain mieleni puhutella jotakuta ohikulkevaa ja antautua hänen armoilleen. Mutta tiesin liiankin selvästi, millaista kauhua ja raakaa töykeyttä lähentymisyritykseni herättäisi. En tehnyt mitään suunnitelmia kadulla. Ainoana pyrkimyksenäni oli päästä suojaan lumelta, saada itseni verhotuksi ja lämpimäksi. Vasta silloin voin toivoa pystyväni suunnittelemaan. Mutta minultakin, Näkymättömältä Mieheltä, pysyivät Lontoon talorivit suljettuina, lukittuina ja järkkymättömästi teljettyinä.
"Vain yksi asia oli selvästi edessäni — kylmyys, lumimyrskyn käsiin joutuminen, kurjuus ja yö.