Sosialisti käsittää kaiken sen, mitä yhdeksästoista vuosisata on saanut aikaan asiaa korjaavan lainsäädännön alalla, pelkäksi viittaukseksi siihen, mitä vielä tulee tehdä. Hän toimii saadakseen johdonmukaisesti sovelletuksi sen periaatteen, jonka esimerkiksi Englanti vaieten tunnusti avatessaan julkiset alkeiskoulunsa ja pakottaessaan lapsia niihin tulemaan, sen periaatteen, että yhteiskunta kokonaisuudessaan toimii kaikkien sen piirissä elävien lapsien yleisinä yli-vanhempina, että vanhemmat tulee tehdä vastuuvelvollisiksi yhteiskunnalle lastensa menestyksestä, heidän kirkkaista mielistään ja puhtaista ruumiistaan, heidän näöstään, painostaan ja harjoituksestaan, ja että toisaalta vanhemmilla, jotka suorittavat velvollisuutensa hyvin, on oikeus vaatia yhteisöä turvaamaan heidän tarpeitaan ja taloudellista tasapainoaan yhtä hyvin kuin sotamiehen, tuomarin tai minkä hyvänsä muun julkisen yhteiskunnan-palvelijan.

3.

Sen nojalla, että valtiota pidetään yli-vanhempina ja puhutaan vanhempien aineellisesta avustamisesta, ei kumminkaan pidä otaksua, että koko asia perustuu yksinomaan laiminlyötyjen, puutteellisesti ruokittujen, kasvatusta vaille jääneiden ja puutteen rasittamien lasten huomioonottamiseen. Sellaisia lapsia löytyy varmaan meidän päivinämme maailman jokaisesta sivistysmaasta satojatuhansia ja miljooniakin, mutta vielä paljoa tärkeämpää on ottaa huomioon ne verrattomasti lukuisammat vanhemmat, jotka eivät laiminlyö velvollisuuksiaan, ne tavalliset ihmiset, väestömme suuri enemmistö, välttävästi työhönsä perehtyneet työmiehet tai kohtuullisen hyvinvoivat virkailijat, kansan keskiluokka, ne kaksi-, kolme- ja neljätuhatta puntaa vuodessa ansaitsevat perheet, joiden vanhemmat uurastavat ja tyytyvät kieltäymyksiin, koska rakastavat lapsiaan, ja saavatkin ne moitteettomasti hoidetuiksi, välttävän hyvin kasvamaan, tekevät heistä kunnollisia ja älykkäitä tulevaisuuden palvelijoita. Ajateltakoon, kuinka suunnattoman väärämielisesti me heitä kohtelemme, kuinka nykyaikainen valtio sellaisenaan käyttää hyväkseen heidän vaistojaan, heidän kiintymyksiään, heidän velvollisuudentuntoaan ja itsekunnioitustaan saadakseen heidät ilmaiseksi suorittamaan kaikkein suurimman sosiaalisen velvollisuuden.

Kun näet kaikkein kovaosaisimmat lapset nauttivat ainakin poliisin ja kouluntarkastajien suojelusta ja kehnommat vanhemmat saavat kaikenlaista julkista ja puolittain-julkista avustusta, väestömme keskimäärä sitävastoin on yhä samassa asemassa kuin perhekunnat sata vuotta sitten: he eivät saa maailmmaa vastaan taistellessaan minkäänlaista tukea. Aivan riippumatta siitä, kuinka hyvin ammattitaitoisen työmiehen tai pienen liikemiehen koti on hoidettu — vaimo on voinut kasvattaa lapsensa erinomaisesti, he voivat olla puhtaita, voimakkaita, kohteliaita, älykkäitä — he kaikki sortuvat puutteeseen, jos mies joutuu työttömäksi tai kärsimään liikkeen epäonnistumisesta tai kaupallisesta pulasta tai sattuu kuolemaan vakuuttamattomana. Sellainen henkivakuutus, jonka he voivat pitää voimassa — ja vaaditaan peloittavan korkeat vuosimaksut, jotta tulot pysyisivät ennallaan leivänansaitsijan kuoltua — on välttämättä toimitettava yksityisessä vakuutuslaitoksessa, jonka rehellisyydestä ja maksukyvystä ei ole olemassa riittäviä takeita. Useimmissa pienissä vakuutusliikkeissä ovat asiat niin järjestetyt, että säästäväiset köyhät joutuvat petetyiksi ja maksamaan suunnattoman paljon liikaa. On kuulunut huhuja, ja luullakseni liiankin todenperäisiä, eräistä yhtiöistä, joiden varassa monien työväestöön kuuluvien perheiden vähäinen taloudellinen turvallisuus lepää. Ala- ja keskiluokkaan kuuluvien perheenisien täytyy tallettaa lisäansionsa ja säästönsä ollenkaan tuntematta niiden suurten ja usein kerrassaan häikäilemättömien rahamiesten temppuja, jotka sääntelevät hintatasoja. Rakentaessaan tai kauppaa tehdessään hän toimii pienenä rahansijoittajana, maksaa korkeimman hinnan ja saa vähimmän voiton. Puolet maailman suurliikkeistä on rakennettu pienten säästäjäin menettämäin talletusten varaan — tähän seikkaan palaan vielä tuonnempana. Monien henkilöiden puheista päättäen voisi luulla sosialismin tahtovan ryöstää säästävältä, uutteralta mieheltä hänen säästönsä, mutta todellisuudessa on laita niin, ettei hänen säästöjänsä voida ryöstää mitenkään järjestelmällisemmin kuin nykyisissä oloissa. Postisäästöpankkia lukuunottamatta ei ole missään varmuutta — ei edes kunnianarvoisissa kultareunaisissa "consoleissa", vakautetuissa valtionobligatioissa, jotka viimeisten kymmenen vuoden kuluessa ovat alentuneet 114:sta 82:ta alemmaksi. Ajateltakoon, mitä joutuu kokemaan hyväätarkoittava säästäväinen kansalainen, joka sijoitti säästönsä näihin arvopapereihin ja nyt huomaa hävinneensä, kun ei ollut oivaltanut kaivaa säästäjään maahan. Useimmat miehet säästävät vaimoa ja lasta varten; valtiomme ei ainoastaan ole kykenemätön suojelemaan häntä temppuilevaa rahamiestä vastaan, vaan välttää tahallaan kilpailua pankkiirin, vakuutusasiamiehen ja keinottelijan kanssa. Keski- tai käsityöläisluokan perheenisä ei voi mitenkään välttää rahamiehen mahtia, taata kotinsa turvallisuutta eikä lastensa kasvatusta.

Kaikkia vanhempia, rikkaimpia luokkia lukuunottamatta, vaivaa ja masentaa tämän yksityisen seikkailumaailman yleinen epävarmuus, ja hänen yrityksensä tehdä parhaansa lasten hyväksi joutuvat joka askelella häpeään. Ellei hänellä ole lapsia, hän voi kuluttaa kaikki tulonsa omaksi hyödykseen ja huvikseen, tarvitsee vain pienen asunnon, ei maksa mitään koululle, vähemmän lääkärille, vähemmän kaikista elämän tarpeista, ja häntä verotetaan vähemmän: hänen tuloveronsa on sama, ei korkeampi, hänen vuokransa, muut veronsa, talouslaskunsa ovat pienemmät…

Valtio ei edes tahdo auttaa häntä saamaan siedettävää kotia, terveellistä ruokaa, tarpeellista polttoainetta niitä uusia kansalaisia varten, joita hän sille kasvattaa. Hitaasti heräävä valtio näyttää meidän päivinämme jossakin määrin huolehtivan kaikkein alimman luokan asunto-oloista, ja tätä huolehtimista yllyttävät ja tukevat sellaiset kauniit hyväntekeväisyystoimenpiteet kuin esimerkiksi Peabodyn, mutta kukaan ei asetu auttamaan kaksisataa puntaa vuodessa ansaitsevaa miestä, joka ponnistelee voidakseen suorittaa armottoman korkeata vuokraansa. Kaikesta, mitä tarvitsevat lapset, joita hän pyrkii kasvattamaan kelpo miehiksi ja naisiksi, hänen täytyy maksaa veroa omistajain hyödyksi, hänen on pakko tyydyttää yksityisyritysten tylsäjärkistä ahneutta.

Valtio ei edes tahdo pidettävän huolta siitä, että tälle väestöluokalle rakennetaan mukavia, terveellisiä koteja; jos hän haluaa saada niin alkeellisen mukavuuden kuin kylpyhuoneen, hänen täytyy maksaa erikoista veroa vesilaitoksen osakkeenomistajille; kaasu on laadultaan mahdollisimman halpaa ja hinnaltaan niin kallista kuin suinkin; leipä ja maito, joiden laatua sääntelevät kysynnän ja tarjonnan lait, ovat mahdollisimman vähän terveelliset; kivihiililiike kohottaa sydäntalvella hinnan kohtalokkaan korkeaksi. Hän ostaa kelvottomia shoddy-vaatteita ja ruskeasta paperista valmistettuja jalkineita. Muullaisten hankkiminen on melkein mahdotonta miehelle, joka ansaitsee kolmesataa puntaa vuodessa. Hänen sanomalehtensä, joita kannattavat ilmoittajat ja rahamiehet, tahtovat salata tätä yhdenmiehentaistelua omistavien yhteenliittyneitä voimia vastaan ja huutavat alinomaa hänen korvaansa, että ainoa haitta on kunnallinen verotus, että hänen ainoana pelastuksenaan on "pitää verot alhaisina" — ne "verot", joiden nojalla joka tapauksessa pidetään kunnossa hänen kulkemansa tiet, huolehditaan yleisestä järjestyksestä kaduilla, annetaan hänelle aukeita paikkoja pikkulapsien leikkitanteriksi ja avustusta lasten kouluttamisessa ja joiden muodostaman taakan hän voisi jossakin määrin älykkään poliittisen toiminnan nojalla helposti siirtää omilta hartioiltaan pääoman ja maanomistajain leveäin hartiain varaan.

Joskaan kunnollisen ammattitaitoisen käsityöläisen ja keskiluokan perheenisän lapset eivät joudu kärsimään niin ilmeisesti kuin köyhemmät lapset, niin heidän vanhempansa kärsivät sitä enemmän kiduttavan pelon, raadannan, puutteen ja pettymysten vuoksi. Ja tämän luokan lapsetkin kärsivät.

Heidän kärsimyksensä ei ole niin tuimaa ja dramaattista, mutta kenties vieläkin murheellisempaa. He eivät kuole yhtä helposti varhaisimpina ikävuosinaan, mutta useat heistä joutuvat täysikasvuisina viettämään surkeata ja puutteenalaista elämää; Britanniassa heidän luokkansa on yhä erinomaisen vajavaisesti kasvatettu — monet käyvät kelvottomissa, puutteellisella opettajistolla ja huonoilla opetusvälineillä varustetuissa yksityiskouluissa — heidät lähetetään liikkeisiin liian aikaisin, usein neljän- tai viidentoista vuoden iällä, ja heistä tulee konemaisia, "nuhteettomia" palkkaorjia, jotka eivät ymmärrä, mitä tekevät. He voivat siten toistaiseksi väistää puutteen ja kurjuuden, mutta eivät kykene väistämään elämän ahdasrajaisuutta ja alinomaista pelontuskaa. Tarvitaan melkein sankarillista ponnistusta ja uhrausta vanhempien taholta, jotta he voisivat saavuttaa jotakin parempaa.

Selvää on, että mitä paremmin keskiluokan vanhemmat palvelevat valtiota pitämällä huolta lapsistaan, sitä huonomman palkan se siitä saavat, sitä heikommin ovat turvatut, sitä ankarampaan raadantana ja pelonalaisuuteen tuomitut. Onko siis ihmekään, että tässä paremmin toimeentulevassa, mutta myös hienostuneemmassa ja vaativammassa luokassa, ammattitaitoisten käsityöläisten ja keskiluokan jäsenten keskuudessa, ilmenee valtion kannalta katsoen jotakin tuhoisampaa kuin alempien tasojen kurjuus, epätoivo ja laiminlyönti, nimittäin varsin ilmeistä lasten lukumäärän rajoittamista? Kaikkein köyhimmillä on yhä vielä paljon lapsia, jotka kuolevat tai kasvavat alamittaisiksi, rammoiksi tai puoli-villeiksi, mutta se keskimäärä, joka kykenee ponnistellen ja uhrautuen kasvattamaan sangen kunnollisia ja hyvinvarustettuja jälkeläisiä ja tajuaa nuorten menestyksen ja onnen vaatimuksia, osoittaa yhä vähenevää halua suuren perheen perustamiseen; sen perhekunnat muuttavat neljä, kolme, kaksi henkeä käsittäviksi, ja ne tapaukset, joissa ei ole yhtään lasta, käyvät yhä yleisemmiksi.