On ensinnäkin väite, joka estää varsin monia lähemmin perehtymästä sosialistiseen oppiin, se väite, että sosialismi riitelee kristillisyyttä vastaan. Väitän puolestani, että siten käännetään totuus kerrassaan nurin. Minun vakaumuksenani on, että rehellisesti kehitettyyn kristillisyyteen sisältyy käytännöllinen sosialismi. Tämä ei ole ainoastaan minun vakaumukseni; vapaaseen kirkkokuntaan kuuluvaa lukijaa varten on sen esittänyt seikkaperäisesti tri Clifford Fabiolaisseur'n julkaisemassa tutkielmassa Socialism and the Teaching of Christ ("Sosialismi ja Kristuksen oppi") ja vallitsevaan kirkkokuntaan kuuluvaa varten nimellä Christian Socialism ("Kristillinen sosialismi") Stewart Headlam. Laajemmin ja täydellisemmin pohtii kysymystä J.R. Campbell teoksessaan Christianity and Social Order ("Kristillisyys ja sosiaalinen järjestys"). Fabian Societyn, sosialistisen yhdistyksen, jäsenluettelosta löytyy tärkeimpien kristillisten kirkkokuntien papistoon kuuluvien henkilöiden nimiä, roomalaiskatolista kirkkoa lukuunottamatta. On tosiaankin väitetty, ettei kelpo roomalaiskatolinen voi olla minkäänlainen sosialisti. Tämä kovin yleinen väite ei sekään liene oikea. Uskon paavin kiellon alkujaan tarkoittaneen erikoista sosialismin muotoa, Marxin, Engelsin ja Bebelin sosialismia, jonka valitettavasti täytyy myöntää olevan sävyltään ankarasti kristillisyyttä vastustavaa, kuten on brittiläisen sosiaalidemokraattisen liiton (British Social Democratic Federation) sosialismi vielä tänä päivänä. On totta, että useat sosialistisen puolueen johtajat ovat hekin olleet sekularisteja, vapaa-ajattelijoita, ja ovat sekoittaneet teologisia ennakkoluulojansa poliittiseen työhönsä. Niin ei ole laita vain Saksassa ja Amerikassa, vaan Isossa-Britanniassakin on esimerkiksi mr Robert Blatchford, Clarionin julkaisija, käynyt sotaa oppiperäistä kristillisyyttä vastaan. Tämä sekularismin ja sosialismin yhteenliittäminen johtuu kuitenkin vain välttämättömänä seurauksena siitä, että näillä kahdella aateryhmällä on eräs liittymäkohta: molemmat vastustavat yleisesti omaksuttuja mielipiteitä. Mitään muuta yhdyssidettä ei ole. Useat etevät sekularistit, esimerkiksi Charles Bradlaugh ja J.H. Robertson, ovat yhtä kiihkeitä sosialismin vastustajia kuin itse paavi. Sekularistit ja sosialistit ovat joutuneet samaan karsinaan aivan samoin kuin kristittyjä ja pahantekijöitä ja keisaria vastaan kapinoitsevia varmaan heitettiin yhteisiin vankikomeroihin Roomassa. Heitä yhdisti toisiinsa se, että he kaikki vastustivat sitä, mitä useimmat pitivät oikeana. Siinä on sekaannus, jota on alinomaa selittämällä torjuttava. Minulle asia ilmenee mitä valitettavimpana kahden eri ajatusprosessin yhteeniskemisenä. Toinen on rakentava ja sosiaalinen, toinen repivä ja älyperäinen, ja minä olen jo aikaisemmin (kuudennen luvun neljännessä kappaleessa) parhaani mukaan huomauttanut, etten niiden yhdistämistä hyväksy.
Sosialismi on pelkkää materialismia, se tavoittelee ainoastaan ruumiillista hyvinvointia — aivan samoin kuin säälistä ja Jumalan rakastamisesta johtuva spitaalitautisten hoitaminen ja huoltaminen on pelkkää materialismia ja tavoittelee ainoastaan ruumiillista hyvinvointia.
Sosialismi puoltaa vapaata rakkautta. Tämänkin väitteen olen jo torjunut (kuudennen luvun toisessa ja neljännessä kappaleessa).
Sosialismi tekee rakkauden mahdottomaksi ja alentaa ihmiskunnan hevoskartanon tasoon. Tätäkin väitettä on jo käsitelty (kolmannen luvun toisessa ja viidennessä ja kuudennen luvun toisessa, kolmannessa ja neljännessä kappaleessa). Kaksi viimeksimainittua väitettä tavataan yleensä samassa sosialismia vastustavassa puheessa tai kirjoitelmassa.
Sosialismi hävittäisi vanhempien vastuullisuuden. Tämä mieletön ja nurinkurinen väite on jo täydellisesti kumottu kuudennen luvun kolmannessa kappaleessa. Se on vallitsevan sosialistisen opin suora vastakohta.
3.
Sosialismi tekisi mahdolliseksi suuressa mittakaavassa harjoitetun julkisen lahjomisen. Tätä väitettä eivät näytä suinkaan vastaavan kokemukset Amerikassa, missä paikallinen hallinto on ollut ylen vähässä määrässä sosialistinen ja samalla niin altis lahjomiselle kuin missä hyvänsä muualla maailmassa. Julkisen viranhaltijan lahjomista varten täytyy ilmeisesti olla järjestelmän ulkopuolella joku varakas henkilö, joka hänet lahjoo ja jolla on hänen lahjomisestaan hyötyä. Lahjomismahdollisuudet ovat suurimmillaan silloin, kun on olemassa heikko hallinto vähine voimineen ja varoineen ja toisaalla voimakkaita ja häikäilemättömiä liikeyhtymiä, jotka yrittävät kumota lakia ja yleistä menestystä. Sellaisessa yhteisössä, jonka vallitsevana viettinä on voitonhimo, voimakkaat yksityiset yritykset turvautuvat lahjomiseen hankkiakseen ja uudistaakseen erioikeuksiansa, välttääkseen rangaistuksia, siirtääkseen tuonnemmaksi pakkoluovutusta, ja menettelevät siten järjestelmällisesti ja menestyksellisesti. Silloinkin, kun liikkeen harjoittaminen on osittain yhteisön toimena ja urakoitsijain kesken vallitsee kilpailu, tapahtuu varmaan ainakin lahjomisyrityksiä toimeksiantoa tavoitelevien taholta. Mutta mistä pujahtaakaan sisään lahjonta silloin, kun koko asia on yhteisön käsissä; kenellä on silloin rahoja lahjuksiin ja mistä syystä?
On väitetty julkisessa elämässä todennäköisesti esiintyvän lahjontaa toiselle taholle: viranhoitajia valittaessa erinäisille julkisen palveluksen aloille, joilla toimivat henkilöt etsivät siitä jotakin etua itselleen. Tämä on lordi Aveburyn keppihepo.[18] Myönnettävä on, että sellaista eri toimialojen vaikutusta vaaleihin voi ilmetä. Raitiotien tai maitoliikkeen henkilökunta voi olla sitä mieltä, että heidän työpäivänsä on liian pitkä tai palkkansa liian pieni opettajien tai valtamerilaivoissa palvelevien työpäivään ja palkkoihin vervattuna, ja asia voi vaikuttaa vaaleihin. Se on ihmisluonnon mukaista, ja on vain muistettava, että sellaista sattuu nytkin, vieläpä verrattomasti tuimempaan tapaan kuin sosialistisen hallituksen aikana.
Niinpä esimerkiksi Ison-Britannian maanomistajat ovat järjestyneet mitä peloittavimmalla tavalla vastustamaan yhteiskunnan yleisiä etuja ja alistavat yhteisen menestyksen sen alle, mitä pitävät oman luokkansa oikeutena; suuret rautatieyhtiöt ovat yhtä mahdikkaat, samoin lakimiehet ja panimoliikkeiden omistajat. Mutta meidän päivinämme ovat näitä suurten järjestyneiden toimialojen taholta valtiotaidon tielle tulevia poliittisia vaikutuksia tukemassa valtavat rahavarat. Sosialismin vallitessa valtion toimenhaltijat ovat toistensa isäntiä ja maksavat palkan toisilleen; opettaja esimerkiksi kasvattaa raitiotiemiesten pojista valtion rahastonhoitajia ja käyttää raitiovaunua työhön mennessään ja sieltä palatessaan; niinmuodoin tulee vallitsemaan tarkka keskinäinen valvonta ja kritiikki sekä voimakas yhteishenki, ja se tulee varsin varmasti rajoittamaan luokka- ja ammattietujen vahingollista vaikutusta politiikkaan.
Sosialismi hävittäisi aloitekyvyn ja tehokkuuden. Tätä väitettä käsittelimme viidennessä luvussa puhuessamme voitonhimon hengestä ja palveluksen hengestä.