Sosialismi on taloudellisessa suhteessa epäterve. Sosialismin oppija, joka perehtyy — ja jokaisen sosialismin oppijan tulisi perehtyä erittäin tarkoin — sosialismia vastustavaan kirjallisuuteen, kohtaa joukon sangen hämäriä ja usein varsin hämmentäviä väitteitä, jotka noudatelevat "liike-elämän" tai "kansantalouden" näkökantoja. Melkein kaikkien syvimpänä virheenä on sosialististen vaatimusten laadun ja tarkoitusten väärinkäsittäminen. Toisinaan tämä väärinkäsitys on aivan ilmeinen, sanoin lausuttu, usein taas piilevä, ja viimeksimainitussa tapauksessa se tuottaa mitä suurimpia vaikeuksia tottumattomalle dialektikolle. Niinpä huomaan esimerkiksi mr W.H. Leverin Magazine of Commercen lokakuun numerossa 1907 julkaisemassaan artikkelissa otaksuvan, ettei yhteiskunnan varallisuuden kokonaismäärä sosialismin vallitessa lisääntyisi, vaikka, kuten tämän kirjan neljäs luku osoittaa, sosialismin suunnitelmat tässä omaisuutta koskevassa asiassa tarkoittavat nimenomaan sen tuhlauksen lopettamista, jonka aiheuttaa kilpailu kahdentamalla ja monistamalla aineksia ja järjestöjä (kts. esimerkiksi Elihulta lainattua kohtaa neljännen luvun kolmannen kappaleen lopussa), sekä yksityisomistuksen ehkäisevien vaatimusten kumoamista (kts. neljännen luvun viidettä kappaletta) tuotannon tieltä. Ellei sosialismi lisää yhteiskunnan varallisuuden kokonaismäärää, on sosialismi mahdoton.

Esitettyään tuon otaksumansa mr Lever heti otaksuu lisäksi, että kaikki nykyaikainen liiketoiminta tuottaa hyviä, välttämättömiä tarpeita ja että sen yleishyödyllisyys ja voiton tuottavuus vastaavat toisiaan. Silloin hän kuitenkin unohtaa, että liiketoiminnan menestymisen meidän päivinämme takaa paljoa useammin keskinkertaisen, ala-arvoisen tai alapainoisen tavaran myyminen kuin erinomaisen arvon tuottaminen, ja esimerkiksi Kentin rautatiet edustavat pysyväistä julkisen palveluksen ja yksityisen voitonhimon välillä vallitsevaa ristiriitaa. Mutta mr Leverin on mainittujen kahden pätemättömän otaksuman nojalla helppo osoittaa, että koska sosialismi ei lisää varallisuuden määrää ja koska se, mitä hän mainitsee nimillä työ, pääoma ja työnantaja (t.s. työ, tarpeet ja johto), ovat tuotannolle välttämättömät ja koska niitä kaikkia on ylläpidettävä kokonaistuotannon nojalla, työntekijä tulee sosialismin vallitessa saamaan vain suunnilleen saman kuin nykyisissä oloissa. Otaksuttuaan sitten edelleen, että yksityisomistaja on aina yritteliäs ja älykäs ja pitää silmällä yleistä menestystä, valtio sitävastoin typerä (mikä on aivan perusteeton otaksuma), hän osoittaa, että työväki voisi saada pienemmänkin osuuden kuin nykyjään. Oppijan tulee kumminkin muistaa sosialismin suunnitelmain perustuvan siihen havaintoon, että kollektiivisten tehtäviemme yksityinen hoito merkitsee niiden sekasortoista ja tuhlaavaa hoitamista — miten tehokas sellainen järjestys voineekin yksityisissä tapauksissa olla kilpailutarkoituksissa — ja että loismaisen yksityisomistajan järjestelmällinen poistaminen taloudellisesta toiminnastamme merkitsee sekasorron korvaamista järjestyksellä ja taloudellisen toiminnan tehoisuuden valtavaa lisäämistä. Sosialismi on taloudellisuutta. Ellei sosialismin oppija pidä tätä mielessään, jos hän sallii puikahtaa sisään sen otaksuman, ettei sosialismi merkitse niinkään suunnitelmaa taloudellisen elämän muuttamiseksi, keskittämiseksi ja organisoimiseksi kuin maan olemassaolevan omaisuuden jakamista uudella tavalla, niin hän huomaa sosialismin asian joutuvan huonolle kannalle.

On huvittava ja luullakseni varsin sovelias mr Leverin väitteiden selitys, että hän itse suunnilleen vuosi sitten oli organisoimassa — epäilemättä pitäen silmällä yhtä hyvin yleistä kuin omaa etuansa — saippuatuotteiden tuotantoa ja jakoa siten, että tuhlaus estyisi ja saippualiikkeiden äärimmäisestä kilpailusta yleisölle koituvat haitat välttyisivät. Hän tahtoi saada aikaan saippuateollisuuden alalla nimenomaan samaa, mitä sosialismi suunnittelee kaikkien yleisten toimintojen alalla, toisin sanoen tahtoi hankkia sille suuresta yhtymästä johtuvat taloudelliset edut. Eräissä suhteissa saippuateollisuuden säästö epäilemättä olisi ollut valtava, olisi välttynyt esimerkiksi sanomalehti-ilmoitusten vaatimat suuret menot ja kilpailevien kauppamatkustajien aiheuttamat kulungit. Toinen asia on, olisiko yleisö siitä paljoakaan hyötynyt; mr Lever ja toiset suuret saippuatehtailijat olisivat varmaan hyötyneet suunnattomasti. He olisivat hyötyneet toimimalla yhteisten etujen mukaisesti eikä enää riippumattomina yksityisomistajina. Suorittaessaan tätä pientä koetta vapaaehtoisen, yksityisiä tarkoituksia palvelevan sosialismin alalla mr Lever kuitenkin jätti pois laskuistaan erään toisen suuren yksityisseikkailijain ryhmän, nimittäin sanomalehtien omistajat, jotka olivat siihen asti saaneet suuria summia saippuailmoituksista ja olivat niinmuodoin loisina hyötyneet yleisestä saippuanhankinnasta. Eräät lehdet aloittivat heti "saippuatrustia" vastaan taistelun, joka oli melkein yhtä meluisa ja valheellinen kuin sosialismia vastaan käyty taistelu. Mr Leveriä syytettiin kaikenlaisesta petoksesta, jota saippuakauppias suinkin voi harjoittaa, ja ennustettiin kaikenlaista yksityisen monopolinomistajan harjoittamaa sortoa. Lopulta he joutuivat maksamaan ennenkuulumattomia sakkoja kunnianloukkauksesta, mutta ehkäisivät kumminkin mr Leverin älykkäät ja suotavat pyrkimykset saippuateollisuuden alalla nykyjään vallitsevan tuhlauksen ja sekasorron korvaamiseksi tehokkaammalla organisatiolla. Mr Lever ei ole voinut näitä seikkoja unohtaa; ne olivat varmaan hänen mielessään taka-alalla, kun hän kirjoitti tutkielmansa "Sosialismi ja liike-elämä", ja on merkillinen esimerkki harvinaisen kyvykkäässä miehessä tavattavista salatajuisista estoista, ettei hän voinut niitä esittää ja soveltaa käsilläolevaan ongelmaan.

Sosialismi on epäliikkeenomainen. Kts. kahdeksannen luvun toista ja kolmatta kappaletta.

4.

Sosialismi hävittäisi vapauden. Tämä on melkoisempi vaikeus. Aluksi lienee välttämätöntä huomauttaa lukijalle, että ehdoton vapaus on sula mahdottomuus. Kirjassani A Modern Utopia olen sanonut:

"Yksilöllisen vapauden aate on saavuttanut yhä suurempaa tärkeyttä ja käy vieläkin yhä tärkeämmäksi uudenaikaisen ajattelun kehittyessä. Klassillisille utopisteille vapaus oli verrattain vähäpätöinen seikka. He pitivät ilmeisesti hyvettä ja onnea kerrassaan vapaudesta erotettavina ja verrattomasti tärkeämpinä asioina. Mutta uudenaikainen katsantokanta, joka yhä voimakkaammin tehostaa yksilöllisyyttä ja sen ainoalaatuisuuden tärkeyttä, tähdentää yhä enemmän vapauden arvoa, kunnes vihdoin alamme pitää vapautta elämän varsinaisena ytimenä, itse elämänä, ja otaksumme ainoastaan elottomien, valintakykyä vailla olevien olioiden elävän täydellisessä lainkuuliaisuudessa. Yksilöllisyyden vapaa kehittyminen on uudenaikaisen käsityksen mukaan olemassaolon subjektiivinen voitto, samoinkuin eloonjääminen luovan työn ja jälkeläisten nojalla on sen objektiivinen voitto. Mutta ihminen on sosiaalinen olento, ja senvuoksi täytyy hänen tahdollisen toimintansa jäädä ehdotonta vapautta vaille. Täydellinen inhimillinen vapaus on mahdollinen ainoastaan despootille, jota totellaan ehdottomasti ja kaikkialla. Vain siinä tapauksessa tahtominen merkitsisi samalla käskemistä ja suorittamista, ja vain silloin voisi ihminen luonnonlakien rajoissa tehdä, mitä tahtoo. Kaikenlainen muu vapaus on oman tahdonvapautemme ja toisten meihin koskettavien tahtojen välinen kompromissi. Järjestetyssä valtiossa on jokaisella ylimalkainen tai yksityiskohtainen lakikirja, joka määrää, mitä hän saa tehdä toisille ja itselleen ja mitä toiset saavat tehdä hänelle. Hän rajoittaa toisia oikeuksillaan, ja häntä itseään rajoittavat toisten oikeudet sekä yhteiskuntaa kokonaisuudessaan koskevat menestysnäkökannat.

"Yksilöllinen vapaus yhteiskunnassa ei ole — matemaattista lausetapaa käyttääksemme — aina samamerkkistä. Tämän seikan unohtaminen on niinsanotun individualismin palvonnan oleellisena erehdyksenä. Mutta itse asiassa voi valtion piirissä yleinen kielto lisätä vapauden määrää, ja yleinen luvananto voi sitä vähentää. Ei ole laita niinkuin nuo henkilöt tahtovat meille uskotella: että ihminen on vapaampi siinä, missä on vähimmin lakia, ja epävapain siinä, missä on eniten lakia. Sosialismi tai kommunismi ei välttämättä merkitse orjuutta, ja anarkian vallitessa ei ole vapautta…

"Tästä johtuu, että uudenaikaisessa Utopiassa, missä maailman lopullisena toivona on ainutlaatuisten yksilöiden kehittyvä yhteistoiminta, valtio epäilemättä poistaa ne tuhlaavaiset vapaudenlajit, jotka vapautta vähentävät, mutta ei enempää, ja saavuttaa siten suurimman yleisen vapauden määrän…"

Tämä on sosialistin tuohon syytökseen antaman vastauksen ytimenä. Hän kysyy, millaista vapautta nykyjään nauttii ihmiskunnan suuri enemmistö. Heidän vapautensa on siinä, etteivät he voi tehdä mitään muuta kuin työskennellä pelkän toimeentulon hyväksi, he eivät saa edes kulkea vapaasti maan pinnalla, vaan joutuvat rangaistuiksi, jos osuvat yksityisen omistamille alueille. Ajatelkaa niitä kirjanpitäjiä ja konttorineitejä, jotka aamulla kiiruhtavat työhönsä New Yorkin Brooklynin-siltaa tai Lontoon Hungerfordin-siltaa pitkin; menkää heitä näkemään, tutkikaa heidän piirteitään. He ovat vapaita, nauttivat sitä vapautta, jonka sosialismi hävittäisi. Ajatelkaa niitä ihomaalia käyttäviä tyttöraiskoja, jotka öiseen aikaan etsivät elatustaan kaduiltamme sanomattomia loukkauksia kokien. He ovat vallitsevan käsityskannan mukaan vapaita. Ja ne puolittain nälkäännääntyneet olentoraukat, jotka taistelevat suoriutuakseen mahdottoman suuresta rohdinmäärästä jossakin turvakodissa, ovat hekin vapaat! Sotilas on vapaa, kuormarattaiden väliin murskautuva kantaja on vapaa, tehtaissa uurastava nainen, kaivoksessa työskentelevä lapsi ovat hekin vapaat. Kysykää heiltä itseltään! He sanovat teille, kuinka vapaita ovat. He ovat sattumalta tulleet valinneiksi nämä elinkeinot — siinä kaikki. Elämän kirpeä houkutus on varmaan monissa sellaisissa tapauksissa heitä kiehtomassa.