Uusia maailmoita vanhojen sijaan

by H. G. Wells

Olkaamme vilpittömät: on ajateltavissa sellainen sosialismin muoto, jonka vallitessa ei ole olemassa paljoa vapautta, tuskin enempää kuin brittiläisellä työmiehellä nykyjään on. Virkamiesten mielivaltaisesti johtama valtiososialismi voisi olla toisin ajoin yhtä huono asia kuin kaikesta silmälläpidosta vapaat pienet työnantajat — seikka on siinä määrin mahdollinen, että se on puolittain toteutunut Saksassa. On ymmärrettävää, että virkavaltainen sosialismi voisi olla melkein yhtä inhoittava kuin nykyinen järjestelmä. Myönnän, että sosialismin avarampiin kaavoihin on välttämättä lisättävä eräitä seikkoja, jos tahdomme tehokkaasti välttää virkavaltaisuuden. Me pidämme lausunta-, keskustelu- ja painovapautta terveellisen sosialistisen valtion oleellisina ominaisuuksina. Tuonnempana pohdin, kuinka niitä on ylläpidettävä. Nämä myönnytykset eivät kumminkaan puolusta nykyistä järjestelmää. Vaikka kävisi niinkin, ettei sosialismi toisi meille vapautta, se ei missään tapauksessa hävittäisi mitään sellaista jo olemassaolevaa. Me kaipaamme nykyisissä oloissa vapautta, mutta meillä ei sitä ole. Me puhumme lausuntavapaudesta, mutta lukemattomissa paikoissa joutuisivat sosialistiset toimenhaltijat erotetuiksi, jos lausuisivat julkisesti mielipiteensä. Uskonnollisella alalla taas ilmenee suunnattoman paljon suvaitsemattomuutta ja sosiaalisten uskonnollisten keskustelujen ehkäisemistä, varsinkin maaseudulla Englannissa. Mitä taas toimintavapauteen tulee, estää meitä useimpia pakollinen ansiotyö neljäntoista vuoden iältä hautaan saakka saamasta vapaata aikaa edes sen vertaa, että voisimme vaatia itsellemme vapautta…

Sosialisimi, sellaisena kuin olen sitä selostanut ja kuin sitä yleensä selostetaan, soisi miehille ja naisille samanlaisen vapauden, se pelastaisi heidät puutteen ankarasta pakosta ja avartaisi niinmuodoin arvaamattomasti vapauden kehää, mutta se ei takaa heille poliittista eikä älyllistä vapautta. Sen myönnän vilpittömästi ja tunnustan seikan nykyaikaisen sosialismin erääksi puutokseksi. Käsitän niin ollen — selvitän asiaa laajemmin eräässä myöhemmässä luvussa — että nykyistä sosialismia on välttämättä täydennettävä eräillä uusilla suunnitelmilla. Jos myöntää, ettei sosialismi takaa vapautta, ei kuitenkaan samalla myönnä, että sosialismi tahtoo sen hävittää. Määrättyjen olosuhteiden vallitessa ihmiset voivat olla melkein ehdottomasti vapaat puheessaan,, liikkumisessaan ja käytöksessään, erinomaisen vapaat nykyisiin oloihimme verraten, sellaisessa sosialistisessa valtiossa, joka rakentuu kolmannessa ja neljännessä luvussa esittämieni kahden suuren periaatteen varaan. Se otaksuma, että sosialismi tulee hävittämään vapauden, on pätemätön eikä merkitse mitään sosialistisen aatteen vastaväitteenä.

5.

Sosialismi saisi elämän painumaan yksitoikkoiseen kuolleeseen tasoon! Ja niin tulisi käymään maailmassa, jossa useimmat ihmiset elävät maalaishökkeleissä ja vuokrakasarmeissa, lukevat halpoja sanomalehtiä ja käyttävät valmiinaostettuja vaatteita!

Sosialismi hävittäisi taiteen, keksinnän ja kirjallisuuden. En tiedä, missä tarkoituksessa tämä väite esitetään, elleivät sen esittäjät otaksu, etteivät taitelijat suorita luovaa työtänsä, keksijät ajattele eikä kukaan kirjoita tai laula muuten kuin rikkaan herran mieliksi. Minne he joutuisivatkaan, ellei hänen äveriäs hymynsä heidän mieltänsä kirkastaisi? Emme kumminkaan tahdo olla kiittämättömiä: taide on suuressa kiitollisuudenvelassa suosijoilleen. Veneziassa ja Firenzessä käydessänne näette loistavan maalaus- ja arkkitehtuurisadon, jonka on kylvänyt ja korjannut kauppiasplutokratia. Mutta Roomassa ja Ateenassa näette samanlaisia, aivan toisissa olosuhteissa suoritettuja töitä. Kun määrätty sivistysaste, määrätty joutilaisuus ja varallisuus on saavutettu, ilmaantuu taidetta, olipa varallisuus jakautunut miten tahansa. Taide kukoistaa nykyjään eräillä upeilla aloilla, joitä sosialistisessa valtiossa epäilemättä viljeltäisiin vähemmän, prameilevassa ylellisyydessä, kaikenlaisissa yksityiskotien sisustustöissä, palatsiarkkitehtuurissa, hienoissa ja kalliissa naisten pukimissa ja koruissa, ylellisessä kirjansidonnassa, kiurujen keittämisessä, mitättömien henkilöiden etevien muotokuvien maalaamisessa, kaikenlaisessa prostitution hienostamisessa, mystillisen teologian hienoissa sovellutuksissa, jalokivitaiteessa. On ymmärrettävää, että sosialismi tahtoo sellaisilla aloilla masentaa ja rajoittaa esteettistä ja älyllistä ponnistusta. Mutta mikään kaupallinen plutokratia ei olisi milloinkaan kyennyt rakentamaan goottilaista katedraalia, luomaan kansanrunoutta, siroa ja luontevaa maalaisasumusta tai kaunista kansallispukua, eikä mikään kaupallinen plutokratia tule milloinkaan sietämään voimakasta kirjallisuutta. Jos sosialismi tullessaan hävittää taiteita, se toisaalta luo taiteita; palatsiarkkitehtuurin sijaan tulee rakennustaide, joka luo kauniita koteja, maalaisasumuksia ja kouluja sekä oivallisia julkisia rakennuksia, sosialismin Sargentit eivät maalaa miljoonainomistajain puolisoita, vaan mainehikkaita henkilöitä, runous ja kansanomainen romanttinen kirjallisuus heräävät jälleen eloon. Minä puolestani en ollenkaan epäile, mikä on suotavampaa.

Lienee syytä pyytää kirjailijoilta ja taiteilijoilta hiukan opastusta tässä asiassa. Yhdeksännellätoista vuosisadalla taiteilijat tosiaankin nousivat kapinaan individualismia vastaan. Niiden suurten kirjailijain, taiteilijain, dramaatikkojen ja arvostelijain lukumäärä, jotka kuningatar Viktorian hallitusaikana avoimesti selittivät olevansa sosialisteja, oli suhteellisesti verrattomasti suurempi kuin sosialistien luku väestömme keskuudessa yleensä. Wilde tutkielmassaan Soul of Man under Socialism ("Ihmisen sielu sosialismin vallitessa"), Ruskin monissa kuolemattomalla englanninkielellä kirjoitetuissa teoksissaan, Morris koko myöhempänä ikäkautenaan ovat alinomaa esittäneet taiteellista henkeä voitonhimon vastakohtana. Eräitä näistä kirjailijoista ei kenties sovi pitää oikeauskoisina sosialisteina sanan nykyaikaisessa merkityksessä, mutta he noudattavat individualistista kilpailua inhotessaan ja halveksiessaan täydellisesti oppimme henkeä.

Meidän individualistinen maamme päätti sekin vuoden 1851 maailmannäyttelyn häpeällisen järkytyksen jälkeen, ettei taidetta sopinut enää jättää yksityisen yritteliäisyyden asiaksi, ja järjesti järjestelmällisen taideopetuksen, joka monista puutoksistaan huolimatta on vaikuttanut kumouksellisesti maamme esteettiseen laatuun. Mitä taas tutkimukseen ja keksintään tulee, voi hyvinkin vedota sellaiseen auktoriteettiin kuin mr Beit-vainaja, Werner Beit & Co:n johtaja. Hänen kokemuksensa individualistisena rahamiehenä johtivat hänet siihen vakaumukseen, että ainoa keino kohottaa Englannin teknillistä tiedettä ja sen nojalla taloudellista yritteliäisyyttä oli yleisen opetuksen tukeminen, ja valtava "Lontoon Charlottenburg" nousee — hänen vakaumuksestaan. Herrat Rockefeller ja Carnegie myöntävät hekin individualismin näissä asioissa riittämättömäksi, koska lahjoittavat rahojaan julkisille yliopistoille ja kirjastoille. Kaikki nämä kaupallisen elämän johtajat tunnustavat sellaisilla teoillaan juuri sen, mitä kysymyksessäoleva vastaväite kieltää: että valtio kykenee kehittämään taidetta, keksintää ja tiedettä ja että tämä velvollisuus olisi suoritettava ainakin valtion välityksellä, ellei suorastaan valtion aloitteesta.

Myönnettävä on, että sosialismi voi varsin vakavasti muuttaa älyllisen ja esteettisen toiminnan suuntaa. Ei ole kumminkaan minkäänlaista syytä otaksua, ettei se tule valtavasti lisäämään esteettisen ja älyllisen toiminnan tilaisuutta ja niitä rohkaisemaan — päinvastoin: on olemassa lukemattomia syitä, jotka puhuvat sellaisen mahdollisuuden puolesta.

6.

Sosialismi lakkauttaisi soveliaimpien eloonjäämisen. Tämä vastaväite tulee aivan uudelta taholta. Se on luonnontiedettä opiskelevan tavallisin väite. Tähän saakka olemme tarkastelleet uskonnollisia ja esteettisiä vaikeuksia, mutta tämä vaikeus ilmenee sellaisessa ihmismielessä, joka selvästi tajuaa biologisen prosessin luonteen, jokaisessa lajissa ympäristön vaikutuksesta tapahtuvan hitaan muutoksen, ja pitää etupäässä silmällä juuri sitä. Lajin sanotaan muuttuvan — ja tieteen alkeiden opiskelija on liian taipuvainen päättelemään, että muutos aina merkitsee nousua olemisen asteikossa — sen nojalla, että ne yksilöt, jotka eivät ole sopusoinnussa lajin yleisten elinehtojen kanssa, tuhoutuvat. Tämä otaksuma ei ole aivan oikea. Oikeampi on se väite, että laji muuttuu, koska sattumaa ja yksilöllisiä poikkeuksia lukuunottamatta jäävät eloon ja jatkavat sukua vain ne yksilöt, jotka hyvin sopeutuvat elämän olosuhteisiin — jokaisessa sukupolvessa syntyy niinmuodoin vain pieni määrä yksilöitä, jotka eivät ole sopusoinnussa näiden ehtojen kanssa. Tämä kuulostaa jokseenkin samalta kuin edellinen väite, mutta eroaa siitä sikäli, ettei tehosteta "tuhoutumista", vaan syntymien estymistä, joka on todella tärkeä seikka. Kehitykseen uskova henkilö on joka tapauksessa sitä mieltä, että ympäristön suosimat ominaisuudet lajissa lisääntyvät ja että sen vastustamat ominaisuudet vähentyvät. Säilymistä edistävät ominaisuudet eivät ole aina sellaisia, että me inhimilliset olennot pitäisimme niitä ihailtavina — tätä seikkaa on useiden tieteen opiskelijoiden vaikea käsittää. Esimerkiksi kaikkien rappeutuvien kuoriaisten huomattavat tottumukset, korppikotkan ahnaus, hyeenan epämiellyttävä persoonallisuus, koko se Luonto-äidin vähemmän ihastuttava puoli, johon mainitun äidin lapset voivat hämmästyksekseen perehtyä lukemalla Cobboldin teosta Human Parasites ("Ihmisen loiset"), on tulos eloonjäämisestä ympäristön painostuksen alla, aivan samoin kuin ihmisen silmä tai kotkan siipi. Kysyköön siis vastaväitteen esittäjä itseltään, millainen "soveliain" nykyjään jää eloon.