Etumaisissa vaunuissa kyyristeli muukalainen käsivarret tiukasti rinnalla ristissä ja lujasti puristaen kädessään pikku putkea, joka sisälsi niin suunnattomat tuhon mahdollisuudet. Hänen mielialansa oli omituista pelon ja riemun yhtymää. Etupäässä pelkäsi hän joutuvansa kiinni ennen kuin ehtisi toteuttaa tarkotuksensa, mutta sen takana vapisutti hämärämpi vaan valtaavampi pelko hänen aikeensa kauheuden vuoksi. Mutta riemu oli pelkoa paljoa voimakkaampi. Yksikään anarkisti ei ennen häntä ollut edes uumoillut tällaista hanketta. Ravachol, Vaillant, kaikki nuo etevät miehet, joiden mainetta hän oli kadehtinut, kutistuivat mitättömiin hänen rinnallaan. Hänen tarvitsi vaan päästä vesisäiliölle ja tyhjentää tämä pikku putki siihen. Miten loistavasti olikaan hän valmistanut suunnitelmansa, väärentänyt suosituskirjeen ja päässyt laboratorioon, ja miten loistavasti olikaan hän osannut käyttää tilaisuutta hyväkseen! Maailma kuulisi hänestä vihdoinkin. Kaikki jotka olivat häntä pilkanneet, syrjäyttäneet, pitäneet muita huonompana, katsoneet seuraan sopimattomaksi, ottaisivat hänet vihdoinkin lukuun. Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa! Ne olivat aina kohdelleet häntä mitättömänä miehenä. Koko maailma oli yksissä tuumin sortanut häntä. Hän opettaisi heille mitä miehen eristäminen merkitsee. Mikä tämä tuttu katu oli? Great Saint Andrews Street tietysti! Missä mitassa olikaan takaa-ajo? Hän kurkisti ulos vaunuista. Bakteriologi oli tuskin viidenkymmenen metrin päässä. Se oli paha. Hän joutuisi vielä kiinni ja pysähdytetyksi. Hän tapaili taskustaan rahaa ja löysi puoli sovereignia. Tämän hän työnsi kuomujen kattoluukusta miehen nenän alle. "Lisää", hän karjaisi, "jos vaan saamme vauhtia."
Raha tempaistiin hänen kädestään. "Hyvin menee", vakuutti ajuri, ja ruoska sivelteli hevosen kiiltävää kylkeä. Vaunut heilahtivat ja puolittain seisaalleen jäänyt anarkisti painoi lasiputkea pitelevän kätensä vaunujen suojustinta vasten, tasapainossa pysyäkseen. Hän tunsi hauraan lasin särähtävän, ja taittunut puolikas helähti vaunujen pohjalle. Kiroten vaipui hän istuimelleen ja tuijotti synkeästi suojustimella herneileviin pisaroihin.
Häntä värisytti.
"No niin! Minä tietenkin olen ensimäinen. Huh! Marttyyri minusta kumminkin tulee. Onhan se jotakin. Mutta se on kaikessa tapauksessa likainen kuolema. Koskeneekohan se niin kovasti kuin sanotaan."
Äkkiä hänen päähänsä pälkähti aatos — hän hapuili jalkojensa välistä. Putken katkenneessa päässä oli vielä pikku pisara, ja hän joi varmuuden vuoksi sen. Oli parempi tehdä varmaa työtä. Häneen ainakin vaikuttaisi.
Sitte hän älysi olevan turhaa enää yrittää paeta bakteriologia. Wellington Streetillä hän käski ajurin pysähtyä ja astui ulos. Hän liukahti portailla ja tunsi päässään humisevan. Tämä koleramyrkky oli nopeasti vaikuttavaa ainetta. Hän viittasi ajurin olemattomiin, niin sanoen, ja seisoi kadun vierustalla käsivarret rinnalla ristissä odottaen bakteriologin saapumista. Lähenevän kuoleman tunne loi häneen jotakin arvokkuutta. Hän tervehti vainoojaansa uhkamielisellä naurulla.
"Vire l'Anarchie! Myöhästyitte, hyvä ystävä. Olen juonut sen. Kolera on liikkeellä!"
Bakteriologi tähysteli häntä uteliaasti vaunuistaan; silmälasiensa läpitse. "Olette juonut sen! Anarkisti! Nyt ymmärrän." Hän oli sanoa vielä jotakin, vaan hillitsi itsensä. Hänen suupielissään väreili hymy. Hän avasi vaunujen suojustimen ikäänkuin astuakseen ulos, mutta silloin anarkisti viittasi hänelle juhlalliset jäähyväiset ja harppaili Waterloosillalle päin tahallaan töyttien tartutetulla ruumiillaan niin monia ihmisiä kuin mahdollista. Bakteriologi tarkasteli miestä niin jännittyneellä mielenkiinnolla että tuskin ilmaisi pienintäkään hämmästystä Minnien ilmestyessä käytävälle mukanaan hänen hattunsa, kenkänsä ja päällystakkinsa. "Teit hyvin kun toit kapineeni", hän sanoi, mutta jäi yhä mietteissään tähystelemään katoavaa anarkistia.
"Sinun olisi paras mennä sisälle", hän sanoi, aina vain tuijotellen. Minnie oli nyt täysin vakuutettu siitä että hän oli päästään sekaisin, ja käski omalla vastuullaan ajurin ajaa heidät kotiin. "Kengätkö jalkaan? Kernaasti, kultaseni", hän sanoi vaunujen alkaessa kääntyä ja kätkiessä näkyvistä harppailevan mustan olennon, joka kuvastui pienenä etäällä. Sitte hänet äkkiä valtasi jokin hullunkurinen ajatus, ja hän nauroi. Sitte hän huomautti: "Toden teolla on asia kuitenkin varsin vakava."
"Näetkös, tuo mies tuli minua tapaamaan, ja hän on anarkisti. Ei — älä pyörry, tahi en voi kertoa juttuani. Ja minä tahdoin miestä hämmästyttää, tietämättä häntä anarkistiksi, ja otin esille valmisteen sitä uutta bakterilajia, josta sinulle kerroin, sitä joka vaivaa useita apinoita ja luullakseni on niissä tavattavien sinisten täplien aiheena; ja minä hupsu sanoin sen olevan aasialaista koleraa ja hän karkasi sillä myrkyttämään Lontoon vettä, ja olisikin tosiaan voinut saada kaupunkimme elämän sinistymään. Ja nyt hän on niellyt sen. Tietysti en voi sanoa mitä tapahtuu, mutta muistathan että se sai kissanpojan siniseksi, ja nuo kolme koiranpentua — paikullisiksi, ja varpusen — vaalean siniseksi. Mutta harmittaa että saan taas panna aikaa ja rahaa uuteen valmisteeseen.