"Luuletteko, että sellaisessa asiassa valehtelisin teille — —" aloin.
Mutta ennenkuin saatoin jatkaa, työntäytyi rouva Prinsloo väliimme ja huusi:
"Olkaa hiljaa, Marais, ja te myöskin, Allan. Onko tämä sopiva aika kinastella ja kiihdyttää itseänne, Allan, niin että koetuksen tullessa ammutte mahdollisimman huonosti, kun teidän olisi yritettävä parhaanne? Ja onko nyt aika teidän, Henri Marais, syytää solvauksia sellaista vastaan, josta meidän kaikkien henki riippuu, sensijaan että rukoilisitte Jumalan kostoa kirotulle sisarenpojallenne? Tulkaa, Allan, nauttimaan ruokaa. Olen paistanut sen mullikan maksan, jonka kuningas meille lähetti; se on valmis ja varsin maukas. Syötyänne sen teidän täytyy laskeutua pitkäksenne ja nukkua hetkinen."
Nyt oli kunnianarvoisan mr Owen'in taloudessa englantilainen poika nimeltä William Wood, joka ei ollut enempää kuin kaksitoista tai neljätoista vuotias. Tämä poika osasi sekä hollantia että zulukieltä ja toimi tulkkina Owen'in perheessä, kun viran varsinainen haltija, muuan mr Hulley oli poissa matkoilla. Kun tätä keskustelua käytiin hollannin kielellä, oli hänen tehtävänään kääntää se sanasta sanaan pastorille ja hänen perheelleen. Kun mr Owen ymmärsi tilanteen koko peloittavuuden, hän puhkesi puhumaan:
"Nyt ei ole aika syödä tai nukkua, vaan aika rukoilla, että Jumala kääntäisi villin Dingaanin sydämen. Tulkaa, rukoilkaamme!"
"Niin", yhtyi rouva Prinsloo, kun William Wood oli kääntänyt hänen sanansa. "Rukoilkaa te, pastori, ja kaikki te muutkin, joilla ei ole muuta tekemistä, ja kun rukoilette, rukoilkaa samalla, etteivät Allan Quatermainin kuulat osuisi ohi. Mitä minuun ja Allaniin tulee, meillä on muita asioita hoidettavana, niin että teidän on rukoiltava hiukan kovemmin suojellaksenne meitä yhtä hyvin kuin itseännekin. Joutukaa nyt, Allan, tai tämä maksa paistuu liiaksi ja tuottaa teille ruuansulatushäiriöitä, mikä on ampuessa vielä pahempaa kuin huonolla tuulella oleminen. Ei, ei yhtään sanaa. Jos yritätte yhtään puhua, Henri Marais, isken nyrkilläni korvillenne", ja hän nosti kätensä kuin lampaan käpälän, ja sitten, kun Marais peräytyi hänen edestään, tarttui hän minua kauluksesta kuin olisin ollut tottelematon poika ja vei minut vaunujen luo.
XIII Luku.
HARJOITUS.
Naisten vaunun luona löysiimme maksan kypsänä paistinpannussa, kuten rouva Prinsloo oli sanonut. Valiten erikoisen lihavan viipaleen hän ryhtyi sitä ottamaan pannusta sormillaan asettaakseen sen tinalautaselle, josta hän ensin oli poistanut aamullisen aterian näkyväisimmät jäljet vakituisella kumppanillaan, vanhalla ja pesemättömällä vatdoek'illa, lautasliinallaan. Sattui niin, ettei hänen ponnistelunsa täydellisesti onnistunut, sillä kiehuvan maksan rasva poltti rouvan sormia saaden hänet pudottamaan sen ruohikkoon ja, minun täytyy surukseni lisätä, kiroamaan hyvästi. Jotta se ei kuitenkaan joutuisi hukkaan, hän nuolaisi sormiaan helpoittaakseen niiden kipua ja tarttui kiinni tirisevään maksaan vatdoek'illa ja sijoitti sen likaiselle tinalautaselle.
"Kas niin, poikaseni", hän sanoi riemuissaan, "on muitakin keinoja tappaa kissa kuin upottamalla. Mikä hullu olinkaan, kun en heti tullut ajatelleeksi vatdoek'ia. Allemachte, kuinka se liha poltti minua! En luule, että tappaminen olisi tehnyt kipeämpää. Myöskin se on pahimmassa tapauksessa pian ohi. Ajatelkaa, Allan, että tämä yö saattaa tehdä minusta enkelin, joka on puettu pitkään valkoiseen yönuttuun, jollaisia äitini antoi minulle, kun menin naimisiin, ja jotka minä leikkelin lapsenvaatteiksi, koska havaitsin ne kylmiksi päällä pitääkseni, kun olin aina tottunut nukkumaan liivit ja alusnuttu ylläni. Niin, ja sitten minä saan myöskin siivet sellaiset kuin uroshanhella, isommat vain, jotta ne kannattavat minun painoni."