"Ja kunnian kruunun", lisäsin minä.
"Niin, tietysti, kunnian kruunun, — hyvin suuren sitäpaitsi, sillä minusta tulee marttyyri. Mutta minä toivon, että sitä on kannettava vain sunnuntaisin, koska en koskaan voisi kantaa mitään raskasta hiusteni päällä. Sitäpaitsi se muistuttaisi minua kafferin kultaisesta kaulavanteesta ja minä olen silloin saanut tarpeekseni kaffereista. Sitten siellä on harppu", hän jatkoi, kun hänen mielikuvituksensa pääsi valloilleen näistä taivaallisten ilojen tarjoamista näköaloista. "Oletteko koskaan nähnyt harppua, Allan? Minä en ole nähnyt paitsi sitä, joka kuningas Davidilla on raamatussani olevassa kuvassa ja joka näyttää rikkinäiseltä tuolilta, joka on käännetty ylösalaisin. Mitä sitten tulee tämän kapineen soittamiseen, niin sen taidon opettaminen minulle tulee olemaan ainoa vaikea juttu, katsoen siihen, että mieluummin kuuntelisin kissojen naukumista katolla kuin musiikkia, puhumattakaan siitä, että itse esittäisin — —."
Niin hän rupatteli edelleen, luullakseni tarkoituksella viihdyttää ja huvittaa minua, sillä hän oli siksi terävänäköinen vanhus, että hän ymmärsi, kuinka tärkeätä oli pitää minut tasaisessa mielentilassa tänä kohtaloillemme ratkaisevana hetkenä.
Sillävälin minä yritin parhaani maksapalasen kanssa, joka maistui kiusallisesti vatdoek'ilta ja oli hiekan peitossa. Heti, kun rouva käänsi selkänsä, heitin suurimman osan siitä takanani seisovalle Hansille, joka nielaisi sen yhdellä hotkaisulla kuin koira, sillä hän ei halunnut kenenkään näkevän itseään sitä kalvamassa.
"Hyvä Jumala, kuinka nopeasti te söitte, poikaseni", sanoi rouva Prinsloo, huomattuaan tyhjän lautaseni. Sitten hän, katsoen ahnasta hottentottia epäluuloisesti, lisäsi: "Eihän tuo keltainen koiranne ole varastanut sitä, vai miten? Jos niin on, kyllä minä hänet opetan."
"Ei, ei, rouva", vastasi Hans hätäisesti. "Ei yhtään ruokaa ole vielä tänään kulkenut huulieni yli, paitsi minkä nuolin pannusta aterian jälkeen."
"Sitten te, Allan, varmasti saatte vatsanväänteitä, mitä juuri tahdoin välttämään. Enkö ole usein sanonut teille, että teidän on purtava palanne kaksikymmentä kertaa ennenkuin sen nielette, minkä itsekin tekisin, jos minulla olisi mitään takahampaita jälellä. Tässä, juokaa tämä maito; se on vain hiukan hapanta, ja se asettaa vatsanne", ja hän veti esiin mustan pullon, jonka kanssa hän antoi vatdoek'in tehdä tuttavuutta, ja kun minä kieltäydyin ja lähetin hakemaan vettä, tuli hän varsin pahoilleen.
Sitten hän kehoitti minua menemään vaunuun hänen omaan vuoteeseensa nukkumaan, kieltäen minua tupakoimasta, koska se laittaisi käden vapisemaan. Meninkin sinne, keskusteltuani lyhyesti Hansin kanssa, jota neuvoin puhdistamaan pyssyni perusteellisesti. Halusin nimittäin olla yksin ja tiesin, että minulla olisi vähän tilaisuutta yksinäisyyteen ulkopuolella tämän jonkunverran ummehtuneen makuusijan.
Puhuakseni totuuden, vaikka suljinkin silmäni pettääkseni rouvaa, joka silloin tällöin vilkaisi vaunuun nähdäkseen, kuinka jaksoin, ei uni tullut silmiini tänä iltapäivänä, — ei ainakaan pitkään aikaan. Kuinka saatoin nukkua tällä kuumalla paikalla, kun sydäntäni väänsi epäily ja pelko? Tuntia tai paria myöhemmin riippui minusta kahdeksan valkoisen ihmisen henki — miesten, naisten lapsien — sekä sen naisen turvallisuus tai äärimmäinen häpeä, jota minä rakastin ja joka puolestaan rakasti minua. Ei, hänet oli säästettävä pahimmalta. Antaisin hänelle pistoolini ja tarpeen tullen hän tietäisi, mitä tekisi.
Tämä peloittava vastuunalaisuus oli enemmän kuin saatoin kestää.
Jouduin todellisen tuskan valtaan. Vapisin ja nyyhkytinkin hiukan.
Sitten ajattelin isääni ja mitä hän sellaisessa tapauksessa olisi
tehnyt sekä aloin rukoilla, jota en koskaan ennen ollut tehnyt.